M.A. Numminen – Baarien mies

Numminen tuskin antaisi siunaustaan lukuoluelleni.

M.A. Numminen on itselleni ristiriitainen hahmo, jonka nerouden olen ymmärtänyt vasta myöhemmällä iällä. Lapsena Gommi ja Pommi eivät kuuluneet suosikkeihini ja tarinat Helga-neidin kylpyhetkistä ja kumipalloista eivät iskeneet. 

Taiteilijan hienous iski päin kasvoja vasta, kun kuulin Jenkka hevosen puhdistamisesta -kappaleen. Sen jälkeen joulu ei ole tullut, jos pukki ei pure ja lyö. Myös oululaisen teatterirymä Akseli Klonkin tekemä näytelmä M.A. Nummisuutarit jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Esityksessä yhdisteltiin Nummisuutareita ja M.A. Nummisen musiikkia hyvin mielenkiintoisella tavalla, joka jäi kummittelemaan mielen perukoille. 

M.A. Numminen on myös suomalaisen olutkirjallisuuden edelläkävijä. Miehen “Baarien mies” -teos julkaistiin vuonna 1986, ja se on kuvaus ajasta ja olutkulttuurista, jota ei enää ole. Vuonna 2016 siitä julkaistiin uusintapainos, jonka itse sain lahjaksi, kun autoin kaveria muutossa. Kirjassa Numminen kertoo seikkailuistaan ympäri Suomen, kun hän vierailee 132 erilaisessa baarissa. Tarinaan ja kirjaan sisältyy kuitenkin twisti: baarit olivat keskiolutbaareja. 

Tähän väliin pieni historiakatsaus. Ennen vuoden 2018 alkoholilain uudistusta Suomessa anniskeluluvat jaettiin A-, B- ja C-oikeuksiin. Keskiolutbaareilla oli C-oikeudet ja ne saivat, nimensä mukaisesti, myydä keskiolutta. En jaksanut kaivaa asiaan kunnon lähdettä, mutta muistini mukaan C-oikeudelliset keskiolutbaarit syntyivät niin sanotun keskiolutlain myötä vuonna 1969. 

Näissä baareissa M.A. Numminen seikkailee ympäri Suomea, ja matkakertomus on suomalaisen olutkirjallisuuden kulttiklassikko. Sivuilla mainitaan useita suomalaisen viihdetaiteen ykkösnimiä Pedro Hietasesta Rauli Somerjokeen ja Nummisen kieli on lakonisen hersyvää. Aina on oiva hetki tilata olut, pieni kahvi ja munkki.

“Ilmapiiri on intiimi ja familiääri. A-ravintoloissa näkee harvoin sellaista.”

Toisin kuin nykyään, kirjasta käy selvästi ilmi ajan henki. Olutta ei litkitä maistelumielessä vaan juodaan seuran vuoksi. Ja toki kännäämistarkoituksessa. Numminen tilaa itselleen oluen ja lyöttäytyy paikallisten seuraan vaihtamaan kuulumisia. Tästä syntyy lyhyt, maksimissaan muutaman sivun kuvaus baarista, sen kanta-asiakkaista ja miljööstä. Välistä pelataan tuppea ja fiilistellään jazzia. Keskiolutbaarit olivat kansan syvien rivien kohtaamispaikka. 

Oma suosikkiosioni kirjassa oli ehdottomasti alkupuolella tapahtuva Lapin keskiolutbaarien kartoitus. Itse Lapista kotoisin olevana paikkakuntien karun eristyneisyyden kuvaus toi hymyn huulille. Ja käytiinpä kirjassa läpi legendaarinen tarina Utsjoen kieltolaista, joka on itselleni tuttu jo lapsuuden kodista. En paljasta, lue itse. 

Kirja leikkii samanlaisella estetiikalla, jota itse löydän muun muassa Aki Kaurismäen elokuvista. Synkkää, Nummisen sanoin ynseää, mutta aitoa ja siksi niin kiinnostavaa. 33 vuotta kirjan ensipainoksen jälkeen se toimii myös aikamatkana maailmaan, josta enää on vain rippeet jäljellä.

Samalla teos alleviivaa hienosti alkoholilainsäädännön merkitystä alkoholikulttuurille: nykyisen lainsäädännön aikana keskiolutbaari olisi ajatuksena vähintäänkin hämmentävä. Nummisen hersyvää kieltä ahmiessa näitä kieltolain rippeitä jää jopa oudolla tavalla kaipaamaan. Nostalgian kaipuu on sukupolveni kirous.

-Sampo

Leave a Reply