Olut on aina hintansa väärtti?

Mallasseppien Strike #2 Double NEIPA oli heinäkuun alussa Graalissa helposti hintansa arvoista, vaikka ei edullista.

Sampo kirjoitti viime viikolla oluen hinnasta, ja koska olin mietiskellyt samaa aihetta, ajattelin jatkaa teemaa vielä yhden postauksen verran. Kertaus on opintojen äiti, mutta toivottavasti pääsen kurkistamaan aihetta uudestakin näkökulmasta.

Voin rehellisesti myöntää, että hätkähdin, kun ensimmäisen kerran keväällä ymmärsin tuopillisen paikallista sessiovahvuista pale alea maksavan St. Michaelissa 11 euroa. Olen sittemmin ehtinyt jo tottua asioiden tolaan, ja reilun 20 euron litrahinta tuntuu nykyisin varsin kohtuulliselta. Alla on panimoille ja ravintoloille raskas pandemia, taustalla Suomen korkea alkoholiverotus ja päällä vielä kiihtyvä inflaatio, joten tietysti kaikki tämä näkyy hinnoissa. Alkoholia ei valitettavasti valmisteta tai tarjoilla hyväntekeväisyysmielellä (vaikka olut toisinaan hyvää tekeekin), ja jokaisesta olutlitrasta on kate saatava.

Toisaalta on selvää, että kun inflaatio ylittää palkkakehityksen moninkertaisesti ja kun kilovattitunti sähköä voi talvella maksaa melkein mitä tahansa, jostakin joutuu tinkimään. Merkittävä osa ihmisistä juo jo nyt halvinta tarjolla olevaa olutta, ja jos craft curious -kansa keksii muuta juotavaa ja käsityöläisoluen suhteellinen myynti kääntyy laskun, se tietää ongelmia kaikille pienpanimoille. Vielä suurempi ongelma muodostuu, jos ihmiset eivät lähde ravintolaan lainkaan, vaan jäävät kotiin maistelemaan esimerkiksi halpoja ja maukkaita puolalaisia ipoja. Tämä tietysti aiheuttaisi panimoiden lisäksi myös ravintoloille valtavia ongelmia.

Väitän, että tässä tilanteessa ei ole voittajia, mutta selviytyjiä saattaa löytyä. Suurimmalla todennäköisyydellä päänsä pitävät pinnalla ohratärkkelyspirtelöä myyvät isot toimijat, jotka ovat vuosien varrella pystyneet pitämään puna-, sini- tai petoeläinkylkisen tölkin hinnan hämmentävän matalalla. Tölkkisalkkua ei ymmärtääkseni saa alle 20 eurolla, kuten opiskeluaikoinani 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta näiden oluiden litrahinta on silti ruokakaupoissa vain noin vitosen.

Vaikeuksista selviytynevät myös ne pienpanimot, joiden tuotteiden koetaan olevan hintansa arvoisia ja joiden tuotteista ihmiset ovat valmiita maksamaan nykyistäkin isomman pinon euroja. Pilven kultareunus (eli Die Hard 2 Renny Harlinin filmografiassa eli The Boys of Summer Don Henleyn tuotannossa) onkin siinä, että me asiakkaat päätämme omalla ostoskäyttäytymisellä sen, miten tässä käy. Menkää siis ja vallatkaa ravintolat tai hakekaa growler lähipanimoltanne ja nauttikaa loppukesästä, viikonlopusta ja tuoreesta paikallisesta oluesta!

Jarmo

PS. Viikonlopun menovinkki: Mallaskellari viettää 4-vuotissyntymäpäiviään Pienen, Chilangosin ja DJ-settien voimin. Sinne(kin) siis!

Leave a Reply