Törmäsin aikanaan irlantilaisen kirjailija Flann O’Brienin (1911 – 1966) hämmentävään ja kiehtovaan kirjaan Kolmas konstaapeli. Se on tarina irlantilaisesta kiirastulesta johon liittyy murha, polkupyöriä, ja kaksiulotteinen poliisiasema. Hirveän paljon olutta siinä ei toki ole, mutta asiaan. Viimeisimpinä, hämmentävinä vuosina O’Brien on puhutellut enemmän runollaan The Workman’s Friend, jonka tässä irlantilaisfolkin krapulainen klassikkokaarti The Dubliners hienosti tulkitsee:

When things go wrong and will not come right,
Though you do the best you can,
When life looks black as the hour of night –
A pint of plain is your only man.

“Plain” on tässä plain porter. Mitä edes on se plain porter? Saako jostain plain porteria?

“Plain” Oxfordin sanakirjan mukaan voi tarkoittaa yksinkertaista, helppoa. Porterin ja stoutin eroa ei ainakaan minulta kannata alkaa kysymään, menevät aikalailla samaan laariin. Tummalla maltaalla, ehkä jollain muullakin paahdetulla hiilihydraattiosalla pantu olut, jossa löytyy sitä sisäistä variaatiota kevyen kuivasta laktoosilla tai kauralla boostattuihiin oluisiin, kompleksisempiin ja alkoholisempiin paketteihin, ja vaikka millaiseen adjunktiin tai tynnyrikypsytykseen.

Jossain määrin siis joudutaan pelaamaan mielikuvilla. Eli: arkijuomaa, sellaista mitä on saanut ehkä käteensä kun Irlannissa 60-luvulla on marssinut pubiin ja tilannut sen kummemmin tarkentamatta tuopin. Vahvuudeltaan miedohkoa, varmaan siellä runsaan neljän prosentin hujakoilla. Paahteista tuoksussa ja maussa, suussa pehmeää, ehkä vähän flattia? Ei mitään krumeluureja, tästä on onneksi ruotsalaisten stoutti- ja porteripajojen kakkuesanssit ja pekaanipähkinät kaukana. Plain kuulostaa nykypäivän haippiporterin antiteesiltä.

Omat ensimmäiset mieleenjääneet aikuisajan olutmakumuistot menevät tällaiseen muottiin. Lager-tyyppinen olut ei niinkään innostanut, mutta Beamishin ja Guinnessin stoutteja sai Rovaniemen edesmenneen Irish Timesin hanasta. Pehmeys ja paahde miellyttivät. Mutta onko tällainen plainia? Netin kaivelu löytää 70-luvun puolivälistä BBC:n raportin, jossa surraan perinteisen “pint of plainin” hidasta katoamista pubeista. Terminä plain porter ei juuri tule olutmaailmassa vastaan. Maailmaa vallanneen Guinnessin juuret ihan varmasti ovat plainin ajassa, mutta miten se vertautuu vanhaan plain porteriin?

Ajatus, joka mieleen alkaa kasaantua on, että tuskin ne plainin elementit mihinkään ovat kadonneet. CAMRAn määrittely kuivasta stoutista kuulostaa edelleenkin sellaiselta mitä aikanaan tuoppiin olisi voinut tulla (“Minimal sweetness and a dry astringency that may come from unmalted dark roasted barley.”). Helpon perusoluen elementit elävät edelleenkin niissä, noh, helpohkoissa perusoluissa.

Ja näin lähellä Pyhän Patrickin päivän, jota näin Suomessakin jotkut suurena tummien tuoppien kaatoaikana pitävät, on käsi löytänyt kuin vahingossa taas tuopin täynnä läpitunkemattoman tummaa nektaria. Miten ne asettuvat sen puhtaan ja yksinkertaisen portterin etsinnässä?

Nitrotettu hana-Guinness piti toki pitkästä aikaa testata pohjalle, ja onhan tässä mustassa sametissa edelleen jotain vetoavaa. Dokattavuus on se peruslähtökohta, mutta en ihmettele että jossain välissä alkoholiton Guinness taisi olla ainakin briteissä iso juttu – kuinka paljon tämä lopulta saa neljästä pinnastaan mitään makuelementtiä irti? Kirja ja kaverit -oluena kuitenkin otan ihan sen normiversion ihan aivonystyröiden pehmentämisen nimeen. Otetaanpa oikeastaan tämän blogin kirjoittamisen kaveriksi myös tölkkiversio.

Verrataan edelleen vanhoissa kauppavahvuuksissa pyöriviin stoutteihin muualta sumusaarilta: Manchesterilaisen Marblen stoutti tuntuu samantien kompleksimmalta. Pehmeys on läsnä, mutta paahde ja humala on vahvempi. Kielen takana tuntuu aivan eri tavalla kuin Guinnessin kanssa. Skottien Belhavenin stout menee vähän samalle linjalle, ehkä aavistuksen pehmeämpänä. Kentin Shepherd’s Neamen Double Stout ei enää ainakaan mene mistään craftista, mutta hitsi, tämähän osuu justiinsa eikä melkein: justiinsa sopivasti lisää siihen Guinness-pehmeyteen. Pitääpä Bishop’s Fingeriäkin joskus muistaa napata perjantaijuomaksi. Mutta kuinka kaukana ollaan jo siitä plainista?

Eli en tiedän saako sitä “perinteistä” plainia enää mistään (dublinilainen Porterhouse ainakin sellaisena yhtä oluttaan mainostaa), mutta asian pohtiminen on saanut taas arvostamaan yhtä hienoa oluttyyliä joka IPA-myllyssä herkästi meinaa unohtua: kuivaa, pehmeää ja dokattavaa porteria ja stoutia, millaisella tarkalla nimikkeellä sitä sitten tarjotaankaan. Sitä jatkossakin siis tuoppiin aiempaa useammin. Sláinte!