Minulla on sahtiin vähintäänkin hämmentävä suhde. Rovaniemellä kasvaneena opin todella myöhään, yli 20-vuotiaana, mitä sahti edes on. 

Sahti opittiin toki sanana jo nuorena. Batman ja Rydmanin “Ehtaa tavaraa” pyöri vinyylisoittimessa tiuhaan. “Nyt loppu sahti, uskomaton tahti” -värssy opetti nuorelle ihmisen alulle sahdin olevan jotain selkeästi humalahakuisesti juotavaa, vähän sellaista spurgujen juomaa. 

Tämän mielikuvan siivittämänä sahdista tuli synonyymi kaikelle kotona keitetylle alkoholille. Oli kyseessä sitten kotiviini tai ehta kilju, kaikkea tätä voitiin meidän perällä nimittää sahdiksi. 

Ja tottahan se on, ei Lapissa tai Peräpohjolassa ole omaa sahtikulttuuria. Tätä korostaa myös se, että join ensimmäisen sahtini 14.7.2015 (kiitos Facebook!) Lahden torilta löytyneestä Lammin sahdin hanasta. Mitään kosketusta tähän perinnejuomaan ei kotipitäjässä päässyt syntymään. Alkossa saattoi joskus näkyä Finlandia Sahtia, mutta epäilyttävän näköiseen muovipulloon ei tullut tartuttua.

Olen keskustellut myös vuonna 1949 syntyneiden vanhempieni kanssa. Kumpikaan heistä ei ainakaan muista maistaneensa koskaan sahtia, tosin molemmilla on hämäriä muistikuvia lapsuuden kesistä, joissa etelässä asustelevat sukulaiset saattoivat kyseistä juomaa peltotöiden ohessa maistaa. 

Minusta tämä kertoo jo jotain sahtikulttuurin alueellisuudesta. Toisilla on kampanisut, toisilla sahti. 

Sahdin tekeminen

Oli aika, kun pystyin sanomaan itseäni kotiolutharrastajaksi. Nyt kipot ja kattilat makaavat varastossa ja uusia oluita ei ole syntynyt pariin vuoteen. Sahtia olen sen sijaan tehnyt noin 2–3 kertaa vuodessa. 

Tänään oli taas “se päivä”. Teen sahdin aina samalla perusreseptillä, eli Reittausblogin kotisahtiohjeilla. En ala sitä tähän aukaisemaan, annetaan klikit sinne, minne ne kuuluvat: Reittausblogi – Ohje sahdin valmistukseen kotona.

Noudatan omassa sahdinteossani Reittausblogin perusohjeita, mutta sovellan ohjetta usein rankallakin kädellä. Tässä yksi sahdin hyvä puoli. Se on eräänlaista kotioluenharrastajan “purrinparria”. Purrinparri on ruokaa, johon käytetään sitä, mitä kaapista löytyy. Tällä ruokalajilla on varmasti joka perheessä oma nimensä. 

Esimerkiksi tällä kertaa käytin varastosta löytyneitä maltaiden jämiä. Mallaspohja koostui pilsnermaltaasta, cara palesta ja crystalista, johon löin vielä ripauksen kaljamallasta mukaan. Katajat varastin lähimetsästä (fuck the police) ja löin vielä epäortodoksisesti mukaan pakasteesta löytyneen pikkupussin mosaicia. Katajanmarjoja en jaksanut hankkia. Uskon lopputuloksen olevan hyvä.

Sahti kiinnostaa myös panimoita, ja sahdinteon kylkeen hain Maistilalta Kesäsahtia, jonka seurassa ei tylsää hetkeä sahtia tehdessä tullut. Makoisan ja melko perinteisen sahdin olivat Alppilan pojat pyöräyttäneet.

Suomalainen muinaisolut

Sahdissa minua kiehtoo eniten sen mystinen asema suomalaisena muinaisoluena. Näen sahdissa paljon samaa kuin muussakin kansallismielisessä kiihkoilussa. Sahti on oluenjuojan Kalevala, jokainen sahdinjuoja oman elämänsä Lönnrot ja jokainen sahtituoppi ainutlaatuinen runonlaulanta-akti.

Matka kiljun synonyymista tähän pisteeseen on pitkä ja tiedostan, että oma sahtikuvani on hyvin keinotekoinen. Olen oppinut sen kirjoista, keskustelupalstoilta ja blogeista. Eikä siinä ole mitään väärää, mutta olen oikeasti kateellinen niille suomalaisille, jotka ovat kasvaneet sahtikulttuuriin sisään jo pienestä pitäen.

Omasta sahtisuhteestani on pitkälti kiittäminen Mika Laitista, jonka kirjat olen lukenut suurennuslasin kanssa. Tämäkin suhde alkoi ikään kuin vahingossa: olin kirjamessuilla ja katsoin ohjelmasta, että “jaa, jonku sahtikirjan julkistustilaisuus” ja menin paikalle.

Elämälle ja sahdille kannattaa sanoa kyllä. 

–Sampo