Oli aika jolloin rakastin isoja stoutteja. Aloin oikein pohtimaan, milloin olen viimeksi kotioloissa aukaissut ison stoutin. Väitän, että tänä vuonna moista en ollut tehnyt.

Eilen perjantaina otin vahingon takaisin ja tsekkasin, mitä Latvian roadtripiltä tarttui mukaan.

Pussista löytyi Andersonin ja Tujun “Tuju want me?”. 

Olen oluenjuojana alkanut arvostamaan yhä enemmän juotavuutta. Nykyään tulee baarissa otettua usein laageria (onneksi näitä on nykyään usein tarjolla laadukkaina versiona!) tai jotain juotavaa humalavetoista kaljaa.

Hassuttelu/harrastuskaljoina menevät sitten happamat, kuten lambicit ja ne “trendikkäät” pilttisourit. Niissäkin juotavuus on minusta imppistoutteja parempi. 

Toisaalta, eihän sen ison imppistoutin tarkoitus ole ollakaan helposti juotava. Sen myyntivaltit ovat isot maut ja isot voltit.

Yhdessä asiassa arvostan stoutteja. Se on oluttyyli, joka on todella hyvä pohja erinäisillä mausteille ja muille kokeiluille. Esimerkiksi eilen juomassani Tuju want me:ssä on salmiakkia, chiliä ja suolaa. Lisäksi kyseessä on tynnyrikypsytetty olut. Isot stoutit venyttävät oluen rajoja ja ovat leikkikenttä panimomestareiden luovuudelle. Se on itsessään hieno asia.

Kaatelin Andersonin ja Tujun keitoksen lasiin, laitoin vinyylin pyörimään ja aloin ihan ajan kanssa seurustelemaan oluen kanssa. Suuhun tulvi tuttuja imperial stoutin piirteitä: makeutta, paahteisuutta, tiettyä tummaa marjaa. Etiketissä luvatut salmiakki ja chili toimivat oluessa hienosti: salmiakin makeus hallitsi alkuun ja loppumaussa chilin polte “kuivatti” suun. Lisäksi suola oli oiva lisä ja toi stoutin makeuden kanssa mieleen Smash-suklaat. Tarjolla sattui olemaan myös lakua ja olut toimi todella hyvin Pandan peruslakun kanssa. 

Kuulostaa hyvältä, ja sitä se olikin! Muistin kuitenkin hyvin nopeasti, miksi en enää juuri juo näitä oluita. Kun vinyylin molemmat puolet oli kuunneltu, oli lasin pinta tippunut ehkä yhden kolmasosan. Isommalla annoksella oluen imelyys alkaa tökkiä. Lisäksi lasiaika vei oluen makuprofiilia Silomat-yskänlääkkeen suuntaan. Katsoin mielenkiinnosta kelloa ja oluen avaamisesta sen loppuunsaattamiseen kului lähes kaksi tuntia.

Yksi argumentti voisikin olla, että imperial stoutit eivät sovellu kaltaiselleni lyhytvideopalveluilla dopamiinijärjestelmänsä tuhonneelle ihmiselle. Ne ovat harkitsevan ja asioiden äärelle pysähtyvän ihmisen juomia. Jos näin on, pitää olla itselleen rehellinen: minä en ole enää sellainen.