Minun piti nuoruudessani juoda 100 kaljaa, että olut alkoi maistua hyvältä. Tämä oli järkytys, sillä nuoren miehen silmissä olut näyttäytyi mystisenä jumalten nektarina, mitä parempaa juomaa ei ole olemassa. Miksi muuten sen juomisesta muuten puhuttaisiin niin ylistävään sävyyn? 

Olut oli siis ainakin minulle ehdottomasti opittu maku. Alkoholijuomissa “maun oppiminen” liittyy oman kokemukseni perusteella pitkälti itse alkoholiin, jonka en usko kenenkään suussa maistuvan kovin hyvältä ensimmäisillä maistokerroilla. Erityisesti viskin ja konjakin maistaminen voi olla haastava, koska alkoholin terävyydestä ei pääse yli. Kun on totuttanut itsensä itse “alkoholiin”, on suurinta osaa väkijuomista tämän jälkeen helppo lähetys myös maku edellä.

Olen myöhemmin törmännyt ajatukseen, että maun voisi oppia noin 10–15 maistokerralla. Suurin osa meidän ruoka- ja juomaperinteistä on siis opittuja makuja. Esimerkiksi Japanissa lapset ihan oikeasti pitävät matchalla maustetusta suklaasta ja meilläkin salmiakki/laku menee suurimmalle osasta väestöä tuosta noin vaan. Kyse ei ole geneettisesti eroavaisuudesta vaan kulttuurista.

Ajatus opitusta mausta kannattaa laajentaa myös oluen harrastamiseen. Itselle uudet oluttyylit kannattaa maistaa sillä ajatuksella, että ensimmäinen, eikä välttämättä vielä kolmaskaan, tuoppi ole välttämättä omaan mieleen. Maussa voi olla vielä opeteltavaa. Maistan siis uudestaan, ennen kuin tuomitsen.

Erityisen tärkeänä koen tämän ajatuksen, kun maistellaan oikeasti uusia juomia. Jos hyppäät oluista esimerkiksi punaviinien pariin, ei makumaailmaa kannata ensimmäisten lasillisten perusteella tuomita, vaan antaa juomalle mahdollisuus. Tämä sama asia kannattaa muistaa, myös kun kuulee sanaparren “en pidä oluesta”. Tällöin voi olla kyseessä, että olutta ei olla vaan maistettu tarpeeksi monta kertaa. 

Ihminen on melko sopeutuva elämänmuoto. Väitän, että suurinta osaa makuja oppii vähintään sietämään. Mutta myös opittujen makujen suhteen kannattaa olla itselleen rehellinen: kaikesta ei tarvitse tykätä. Itse tykkään kuitenkin antaa asioille reilun mahdollisuuden, jolloin ajatus opitusta mausta on hyvä pitää prosessissa mukana. En pidä tästä nyt, mutta onko tässä jotain, josta voisin oppia pitämään? 

Opittujen makujen kanssa ei kannata kuitenkaan hakata loputtomasti päätä seinään ja ennenkaikkea kannattaa olla armollinen itseään ja kanssaharrastajia kohtaan. Se, että yksi on opettanut itsensä tykkäämään laajemmasta makukirjosta, ei tee hänestä parempaa ihmistä, eikä välttämättä edes parempaa olutharrastajaa. On ok sulkea makuja oman kokemushorisontin ulkopuolelle ilman, että niitä yrittää “opetella maistamaan”.  

Kaikkea kun ei kuitenkaan kerkeä tässä elämässä juoda ja syödä.