Olutmaistatukset ovat aina mukavia tapahtumia. Helmikuun alun keskiviikkoa vielä pimeässä talvessa piristi Mallaskosken panimon Finn Barrel -maistatus Oulun keskustan irkkupubi St. Michaelissa. Maistatusta vetänyt Mallaskosken panimomestari Jyri Ojaluoma kertoi niin oluista, niiden syntyprosessista, kuin Mallaskosken tarinasta yleisesti. Jotenkin omassakin rekisterissä pääsee helposti unohtumaan se, miten pitkän linjan toimija Mallaskoski jo tässä vaiheessa maailmanaikaa on – ensimmäiset oluet pantiin tulille 1998.
Näin tutkimushommia tekevänä näiden oluiden konspa oli vetoava: Saman panoerän Mallaskosken normivalikoiman Imperial Rye Stout meni kypsymään kolmeen eri suomalaisen viskivalmistajan tynnyriin. Puolen vuoden vuoropuhelun jälkeen, pari pinnaa kasvaneena nämä menivät pulloon, ja olivat nyt kaikki vertailtavana, kontrollinäytteen eli kypsyttämättömän Imperial Ryen kanssa. Mallaskoski on omissa hyvissä kirjoissa ennenkaikkea mukavien imppivahvuisten kypsytystensä kautta, joten tännehän piti tulla.
Vaikka viskejä hyllyssä onkin, mikään kovin iso viskipää tai VYS-jäsen en ole. Suomalaisista viskeistä tuttuja ovat olleet lähinnä Kyrön tuotteet (ja sielläkin useammin on tarttunut giniin), ja ehkä pari ravintolassa kokeiltua Teerenpelin tislettä. Oluiden kylkeen sai myös, mahdollisuuksien puitteissa, maisteluannokset siitä viskistä, mitä kypsymässä oli ollut. Tämäkin viski-olut-vertailumahdollisuus lämmitti tutkijamieltä.
Mallaskosken perusmallin Imperial Rye itsessään on sellainen imppistout joka itseä miellyttää. Kohtuullisen kuivaa, dominoivat elementit paahteista kahvia, varovasti suklaata. Pehmeä ja paksu suuntuntuma, ei pastry-juttuja tai muuta höpöä, oikein mukava ja tukeva juotava. Tästä on hyvä lähteä rakentamaan.
Ensimmäisenä maisteltavana oli Kyrön Wood Smoke -viskin tynnyreissä kypsynyt Imperial Rye. Nenään se aukesi niin oluessa kuin viskissä heti selvän leppäsavuisena. Mukavaa, makeahkoa savuisuutta, joka toi mieleen savukalan. Suussa paahtuneimmat särmät olivat hioutuneet pois, tasainen mutta selkeä savuisuus oli läsnä. Hyvä, ehkä hieman yhden elementin dominoima paketti. Kaverina ollut sama viski toimi oikein kivasti, olkoonkin että varsinaista olut-viskiparitusta ei mielessään tehnyt, lähinnä mietti miten samat elementit tuntuivat kypsyneessä oluessa ja tisleessä.
Toisena testattiin Teerenpelin Kulon sherrytynnyreissä kypsynyt imppi. Tässä oltiin selkeästi täysin eri vesillä kuin Kyrön savussa. Sherrytynnyri pyöristi oikein mukavasti perusversiota, tuoden siihen havaintona makeutta. Tässä oltiiin itelle ehkä parhaassa tasapainossa, lopputulos oli oikein monipuolinen. Teerenpelin Kulo 7 yo Single Malt sellaisenaankin oli makoisa juotava.
Kolmantena ja viimeisenä laseissa oli Valamon luostariviskin bourbon-tynnyrissä kypsynyt jälkeläinen. Tässä iski suuhun samantien suola ja meri, ja mieli lähti jonnekin Islayn viskisaaren suuntaan. Tässä kohtaa tynnyriä olisi ehkä voinut olla enemmänkin kuin kuusi kuukautta pidempään, tynnyristä saatu osuus oli selvä muttei ihan tasapainossa. Panimomestarin mukaan Valamon viski on sellainen, jota käytetään lähinnä sen sekoitteiden tekemiseen eikä sitä ole isommassa jakelussa, joten kaverina ollut Valamon 6 yo Single Cask Unpeated oli luonteeltaan tässä oluesta selkeämmin poikkeava viskikaveri.
Hyvä maistatus, positiivinen maistatus, ja näin. Maistelkaahan olutta porukalla, ohjatusti tai ei, ja pohtikaa kokemaanne. Se on mukavaa hommaa, eikä sitä liian vakavasti tarvitse ottaa.
