Jokaisella olutpäällä lienee jonkinlainen suhtautuminen niinsanottuihin Suomen isoihin panimoihin. Ja tässä pelissähän isot ovat tosiaan litramäärissä isoja: kaikki Suomen pienpanimot panivat vuonna 2025 27,3 miljoonaa litraa olutta, ja näistäkin Laitila ja Nokian panimo yhdessä kattavat leijonanosan. Isojen panimoiden tuotanto vuonna 2025 sensijaan oli Suomessa kymmenkertainen, 316 miljoonaa litraa.
Vaikka niinsanottua arkiolutta ei kotiin tule napattua, säännöllisesti silti käsi “bulkkiin” osuu, tyypillisesti jossain sosiaalisessa tilanteessa jossa se tarjonta on nyt tässä. Ison panimon peruskaljalta odotan ennenkaikkea puhtautta ja juotavuutta, virhemakuja olisi vaikea antaa anteeksi vakiintuneessa ja isossa prosessissa. Kun tietää että ainesosissa kummittelee tyypillisesti se ohratärkkelys eikä humalissakaan todennäköisesti ole IPA-päät mielessä tykitelty, hyvä maltaisuus tai humalan puraisu voi tulla kivana yllärinä. Nämä juomat ovat tyypillisesti sosiaalisen tilanteen voidetta jolle ei todennäköisesti edes aseta mitään valtavia kelpoisuusvaatimuksia – sen puhtauden ja juotavuuden lisäksi.
Kun isot lähtevät spessuilemaan ja kausioluilemaan, odottaa enemmän, ja valitettavasti yleensä pettyy. Platinakarhuissa sun muissa alkaa hintapiste lähestyä esimerkiksi hyvää Laitilan tai Tornion tuotetta, jotka tietää päteviksi. Silti positiivistakin tulee vastaan.
Se hyvän mielen iso suomalaispanimo löytyy itselle (ja varmaan monelle muullekin) Iisalmesta, olkoonkin toki että Olvi nykyään paljon Baltian suunnassakin panimotoimintaa omistaa. Panimon väritölkkisarja on jo vuosikymmenen ajan ollut lähtökohtaisesti toimivaa hyllystä napattavaa, kuten myös viime vuosien Daring Daughter -sarjan oluet. Oluille on rakentunut selkeä ja tunnistettava olvilainen identiteetti, nämä tunnistaa Iisalmelta tuleviksi.
Ennenkaikkea tuote on spessupuolella kunnossa. Keltainen Summer Ale on jo monivuotinen varma kevään merkki, jonka raikkaus toimii omaan suuhun todella hyvin. Daring Daughtereissa ja muissakin on usein onnistuttu täysin muista isoista poikkeavasti etenkin tuoksupuolella vangitsemaan sitä houkuttelevaa humalaa mukaan. Aina ei osu, esimerkiksi tämänkeväinen Iisalmi Special Bitter jää harmillisen ohueksi, vaikka kyllä siinäkin sitä mukavaa maltaisuutta on mitä tavoiteltiin (olkoonkin myös että ESB:in haastaminen on tunnetusti haastava urakka).
Ja onhan Olvin tallista myös tuo aivan varmasti ja lahjomattomasti jokaisessa Pepsi Challengessa voittava oma suosikkibulkki eli kunnioitettu sotasankari (ei, en aio tehdä sokkotestiä)! Positiivisena Olvi-liitteisena juttuna jäänyt mieleen toki myös muunmuassa mainioiden Stadin Panimon tölkkioluiden kuten American Lagerin paneminen Olvin kapasiteetilla vuosikymmen sitten – olkoonkin toki että tästä yhteistyöstä taisi panimolle tulla omat ongelmansa verotulkintojen kanssa.
Suomen kolmesta isosta tasaisen neutraalit vibat aiheuttaa Sinebrychoff, ehkä pienellä ihan posillakin maininnalla. Koffit ja Karhut pelaavat myös rehellisesti sillä omalla vahvalla imagollaan eivätkä varsinaisesti feikkaa. Joskus Karhun “erikoisoluet” ovat vallan onnistuneita juotavia, tosin sitten välistä hämmästelee ensin oluen vahvaa hedelmäisyyttä kunnes huomaa ainesosalistassa varmastikin Reinheitsgebotin mukaiset luonnolliset aromit ja ksantaanikumin…
Sinebrychoffilla on myös edelleen tallissaan se yksi suomalainen klassikko eli Koffin Porter, joka maistuu vallan hyvin vuodesta toiseen kun sitä muistaa napata pullollisen kylmää iltaa lämmittämään.
Hartwall lipsahtaa sitten sinne negatiivisen puolelle. Hartwallin Hopventure British IPA vuosien takaa on jättänyt ikuisen makutrauman koska se ei ruusunmarjalla ja rosmariinilla maustetussa kauheudessaan tuntunut brittiläiseltä tai IPA:lta, ja tölkkikin leikki jotain pikkupanimoa. Tällainen feikkailu Mattsoneineen ja Toppila Helleseineen muutenkin rassaa. Tornion panimonkin sulkivat saakeli, mutta siinä toisaalta oli uuden kasvun siemen ja Torniossa pannaan nykyään helposti parempaa olutta.
Kriittisin isku on että tuote ei vain miellytä. Hartwallin oma Lahden väritölkkisarja sattuu käteen lähinnä tilanteissa joissa se on 1) ainoa vaihtoehto, kuten festareilla joilla järjestäjä on solminut Hartwallin kanssa jonkin epäpyhän liiton; tai 2) ilmaista. Mattsoneita jossain välissä tuli Alkon kausivalikoimasta testattua kunnes totesi että ei nää helkkari vaan toimi, haparoivasta aloittelevan pienpanimon oluesta sentään voi etsiä niitä lupauksen ja kehityksen sävyjä.
Vaikka ei muista milloin viimeksi olisi kaupasta monitölkkipakkauksia ostanut (ja ei, ei myöskään Haaparannasta lavoja roudannut), isojen panimoiden bulkimpia ja fiinimpiä tulee varmaan testailtua oluthipsteröinnin lomassa niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Juomatuotteita nekin joille on paikkansa.