Olen jo melkein kolmenasatana päivänä peräkkäin kuunnellut päivittäisen levyni 1001 Album Projectissa. Lyhyesti sanottuna homman nimi on se, että sivusto arpoo satunnaisen levyn niistä albumeista, jotka jokaisen muka pitäisi kuunnella kerran elämässään. Kuuntelun jälkeen levyn voi pisteyttää ja halutessaan arvioida myös sanallisesti. Käyttäjä pääsee myös lukemaan muiden mielipiteitä ja selailemaan monenmoista tilastoa ja numerotietoa.

Ilahdun kovasti, kun päivän kuunteluannokseksi tulee Pet Sounds, Illmatic, Tigermilk, Loveless tai jokin muu rakastamani albumi, mutta vielä enemmän minua ilahduttavat uudet löydöt, joista tähän mennessä parhaimpia ovat olleet Herbie Hancockin Head Hunters ja Jimmy Smithin Back at the Chicken Shack, Lightning Boltin Wonderful Rainbow sekä Tortoisen Millions Now Living Will Never Die. Toki tämän projektin aikana olen joutunut kuuntelemaan myös muutamia umpipaskoja albumeita* ja kymmeniä tylsiä levyjä, mutta sellaista on elämä.

Kärsimättömin lukija saattaa jo miettiä, miten tämä kaikki sitten liittyy olueen, ja minpä kerron! Jo tovin minusta on tuntunut siltä, että parhaatkin uudet NEIPAt ovat tigermilkejä, Varikon uutuudet lovelesseja ja tynnyröidyt barley winet petsoundseja – ääniä ja makuja, joista tykkään valtavasti ja joita erittäin mielelläni nautiskelen, mutta mitään kovin uutta ei niistä enää avaudu. Samaa vertausta jatkaakseni laadukkaat viinit puolestaan ovat maistuneet jazzilta, noiselta, post rockilta ja muilta vastaavilta uusilta sävyiltä. Ihan täysin koskemattomaan maaperään nämä siemenet eivät laskeudu, sillä olen toki juonut viiniä aikaisemminkin ja myös huljutellut varpaitani jazzin, post rockin ja vaikkapa noisen virrassa, mutta opeteltavaa, luettavaa, perehdyttävää ja tutkittavaa on paljon jäljellä. Osaan suunnilleen sanoa, mistä viinistä tykkään ja miksi, mutta pelkästään eri viinialueissa ja rypäleissä on loputtoman tuntuisesti omaksuttavaa. Viinikirjallisuus, -arvostelut ja -blogit kiinnostavat tällä hetkellä enemmän kuin olueen liittyvä sisältö.

Kaikki edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin innostuksessani päässyt vielä siihen asti, että tosissani maistelisin viiniä. Jaamme puolisoni kanssa pullollisen karkeasti arvioituna kerran kuussa ja siinäpä se. Kylmä olut puolestaan on helppo juoda sählypelien jälkeen, saunassa tai löylytauolla, Änäriä katsellessa tai kaverin kanssa yksillä jos toisilla, mutta ei tulisi mieleenikään juoda näissä tilanteissa viiniä. Viini herättää minussa arvostusta ja kunnioitusta, mikä kannustaa perehtymään aiheeseen, mutta nostaa samalla maistelukynnystä. Ja onhan viinin käyttöliittymä hankala! Kun pullon avaa, joutuu sitoutumaan 7,5 desiin melko vahvaa juomaa, eikä avattu pullo jääkaapissa ainakaan parane. Musiikkivertausta jatkaakseni hyvä viini onkin kuin Miles Davisin Bitches Brew ja olut puolen tunnin pop-levytys.

Viiniharrastuksen syventämisessä raha ei muodostu esteeksi, sillä siinä missä minua kiinnostavien oluiden hinnat ovat paikallisten panimoiden noin vitosesta nettikauppojen ja Yks Huikan noin 15 euroon per tölkki, viinien hinnat ovat ainakin aloittelijatasolla varsin kohtuullisia, ja jopa Alkosta saa parilla kympillä erinomaisen viinipullon. Tiedostan, että viiniharrastuksen syvässä päässä hinnat karkaavat nopeasti käsistä, mutta minä en ole lähellekään sen tason konossööri, että osaisin arvostaa muutaman sadan putelia.

Oluen tyyli- ja makukirjo on niin laaja, että asiantuntevissa käsissä jokaiselle ruoka-annokselle niin Letkunpuiston grillillä kuin Savoyssa löytyy sopiva olut. On kuitenkin harmillista, että tätä vaivaa harva ravintola on valmis näkemään. Samaan aikaan on myönnettävä, että vähän fiinimmässä ravintolassa pikkuisen paremman sapuskan seurassa viini pääsee hienosti oikeuksiinsa, kun makuparit on mietitty valmiiksi ja ruoka ja juoma tukevat toisiaan. Kuluttajan ei tarvitse ymmärtää viineistä paljon mitään, ja harrastukselleen saa silti lentävän lähdön.

*Jätän nämä nimeämättä, jottei esimerkiksi kukaan RHCP-fani pahoita mieltään.