Idea tähän blogiin heräsi, kun näin instassa Yks huikan valittelevalan oululaisten halukkuutta ostaa verrattain arvokasta olutjoulukalenteria, jonka sisältö on pääosin humalavetoista kaljaa. 

Vuodatus sai miettimään: miksi minä en ollut edes ajatellut ostavani kyseistä boksia, vaikka harvoin on tuollaista tarjolla Suomessa niin, että ei ole kuin hypätä autoon ja hakea kyytiin? Hetken mietittyäni syy oli humalavetoisessa sisällössä. Jostain syystä en ole valmis lyömään niihin rahaa kiinni samalla tavalla kuin moneen perinteisempään arvokkaampaan mallasjuomaan.

Mitä tulee oluen juontiin, olen rahankäyttäjänä höveli, impulsiivinen ja sinisilmäinen. Eräs selkeästi enemmän tienaava kaverini tokaisi joskus, että ei ymmärrä, miten jollain on varaa juoda yli 50 euron viskejä tai 20 euron oluita. Tähän minulla oli selkeä vasta-argumentti. Nimittäin, kun alkoholinjuonnin miettii harrastuksena eikä elintarvikkeiden ostamisena, rahankäyttöä voi perustella itselleen ihan eri tavalla ja velat muuttuvat nopeasti saataviksi. Mikä se sellainen harrastus on johon ei mene kaikki rahat?

Kesällä olin kiertämässä Oulun terasseja ja Graalissa kävin seuraavan keskustelun:

Minä: “Onks mitään ipoi hanoissa?!”

Baarihenkilö: “No tossa on tommosta *insert ulkomaalainen hypepanimo* dipa. Iso?!

Minä: “Joo laita vaan. Ja yks shotti limoncelloa.”

Baarihenkilö: “Se tekee 28,90 €.”

Tämä oli rehellisesti ensimmäinen kerta, kun pysähdyin baarissa ostosta maksaessani miettimään, että eihän tässä ole mitään järkeä. Pari kymppiä tuopista humalamehua tuntui siinä hetkessä käsittämättömältä.

Ymmärrän, mikä ipassa, dipassa, neipassa ja vastaavissa maksaa. Humala ei ole ilmaista. Tiettyjen tarhojen sadoista saa maksaa itsensä kipeäksi. Kaikille ei riitä kaikkia sortimentteja. Kyseessä on tuore tuote: lentorahti suomeen on kallista. Hypepanimoiden ipoille on kysyntää enemmön kuin tarjontaa, joka nostaa hintoja. Kaiken lisäksi näyttää myös olevan väliä, kuka sitä humalaa sinne keittoon tunkee, sillä jotkut vaan tekee näitä paremmin kuin toiset. 

Joka tapauksessa olen näköjään löytänyt sisäisen konservatiivini ja nämä ei eivät ole asioita, joista olen valmis sokeasti maksamaan. 

Olutkonservatiivina olen eniten sinut sen kanssa, että maksan käytetystä ajasta. Tynnyrissä käyneistä oluista ei ole vielä kertaakaan tullut tunnetta, että “huh huh, nyt ei perse kestä” vaikka tämäkin raja on varmasti olemassa. Samoin pitkä historia ja sen mukanaan tuoma tietotaito näyttää olevan yksi asia, josta kukkaron nyörit aukeavat ilman mutinoita.

Lisäksi humalavetoisissa oluissa ei minun suuhuni ole niin suurta varianssia, että ulkomaisen hypepanimon dipasta maksaminen tuntuisi järkevältä. Mieluummin haen sen elämyksen vaikka Varikon, Nailon tai Pikkaralan myymälästä ja tuen paikallista olutteollisuutta. 

Loppuun vielä huomioita.

• Pidän humalakaljoista ja juon niitä mielelläni, kun kylillä käyn.
• Ostakaa ne Yks huikan kalenterit pois, niin ei jää yrittäjällä kynsiin.
• Jokainen käyttää olueensa sen verran rahulia, kun tuntuu hyvältä.