Osaako olutharrastaja juoda olutta?

Kuvitellaanpa sellainen tilanne, että on arki-ilta, tekisi mieli juoda yksi olut ja jääkaapissa on nettitilauksen jäljiltä useampaa Fuerst Wiacekin NEIPAa ja ihan muista syistä yksi Ayingerin Celebrator. Celebrator tuntuisi alkukevään pimenevässä illassa houkuttelevalta, mutta mieleen juolahtaa, ettei sitä passaa juoda, kun se on niin kamalan vahvaa.

Mielikuva ei sinänsä ole väärä. Ayingerin dobbelbock on suurimman osan historiastaan ollut selkeästi vahva, luonteikas ja iso olut, jota on ollut syytä lähestyä kunnioittavasti varoen, mutta nykypäivän mittapuulla 6,7-prosenttinen Celebrator on melkein sessiotavaraa. Ainakin se on hitusen kevyempää kuin Fuerst Wiacekin aivan tavallinen NEIPA, ja annoskokokin on reilun desin niukempi.

Talvilomalla Tallinnassa kuulin sattumalta katkelmia kahdesta keskustelusta, joista ensimmäisessä englantia puhuva matkaaja kehui Pohjalan Tap Roomissa viisipinnaisen Tume Laagerin olevan mainiota vaikkakin melko vahvaa olutta. Tuhahdin mielessäni ja tilasin ruokailun päätteeksi pienen annoksen saman panimon 10-prosenttista Chocolate Porteria. Toinen sattumalta kuultu asiointikeskustelu sattui Uba ja Humalissa, jossa joku toinen matkaaja tilasi maistelulaudalleen desin annoksen viisipinnaista tšekkiläistä lageria (Pivovar Oboran Jezibaba, aika hyvää!). Jälleen ainakin mielessäni tuhahdin ja mietin, että ei ole mitään mieltä tuollaisessa tikkien metsästämisessä, kun tšekkiläisen pohjahiivaoluen salat alkavat raottua vasta puolen litran annoksen jälkeen ja kunnolla avautua sitten, kun lasinaluseen on piirretty jokunen pystyviiva. Tietysti kummassakin tapauksessa ylenkatse oli turhaa, koska pitäisihän minun aikuisena ihmisenä muistaa, että jokainen saa juoda oluensa ihan miten lystää ja että olutta on mahdollista lähestyä useammasta näkökulmasta.

Opiskeluaikoinani pyöräilin käytännössä joka perjantai Linnanmaan Euromarketista opiskelija-asuntooni Syynimaalle ruokakassi pyörän toisessa sarvessa. Toisessa sarvessa killui aluksi Koffin tarjousmäyräkoira ja myöhemmin, tölkkiajan jo sarasteessa, saman firman tarjoussalkku. Tällaiselle oluen kuluttajalle tuopillinen (ja silloisen itseni tuntien huomattavasti useampi) viisipinnaista käsityöläisolutta ja pullo tai muutama Celebratoria varmasti tuntui(si) vahvalta ja saa/sai/saisi aikaan melko tukevan humalan.

Toisaalta nykyään ostan yhden Koff-salkun hinnalla nettikaupasta tynnyröidyn imperial stoutin ja mäyräkoiran kustannusvaikutuksella lähikaupasta yhden jenkki-DIPAn ja maistelen näitä verrattain pitkään ja hartaudella. En tavallisesti perusta pienimmistä maisteluannoksista saati -laudoista, mutta olutravintoloissa tilaan kuitenkin kerrallaan vain noin parin desin verran olutta. Vaikka olen vähitellen hyväksynyt sen, että en ehdi maistamaan kaikkia kiinnostavia oluita, pari pientä on silti tuntunut houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin yksi iso tuoppi. Satunnaisen poikkeuksen muodostavat vain edellä mainitun tsekkilagerin kaltaiset juotavaksi tarkoitetut oluet.

Olen liian keski-ikäinen some-ummikko oikeasti ymmärtääkseni, miten Guinness-hanojen kuivuminen ja Kardashian lopulta liittyvät toisiinsa ja mikä on koko “Split the G” -homma oikeastaan on. Sen verran olen kuitenkin oivaltamaisillani, että toisinaan saattaisi olla mukavaa astella baariin, tilata Urquellia, ESBiä tai vaikka Guinnessia ja ottaa ihan kunnon huikka, hörppy tai kulaus ilman, että kokisi tarvetta raportoida asiasta Untappdissa. Voisiko verrattain kokenut olutmaistelijakin oppia taas juomaan olutta?

Leave a Reply