Työkaverini totesi viime viikolla, ettei kahviharrastuksensa halvaannuttamana pysty enää juomaan taukohuoneen Juhla Mokkaa. Vaikka en ole kahvin suhteen nirso, ymmärsin kyllä, mistä kenkä puristaa. En minäkään nimittin edes juhlien tiimellyksen kaltaisissa poikkeusoloissa mielelläni ilmaiseen A. Le Coq -tölkkiin tartu. Harrastaminen ja hifistely vie elämästä pienet ilot!
Vietimme taannoin Humaloidut-kolmikolla pienimuotoisia pikkujouluja, maistelimme oluita ja kuuntelimme Sampon vinyyleitä. Muutaman Pühasten imperial stoutin väliin päätyi Pohjalan Must Kuld, joka muistikuviin verrattuna maistui ja tuntui hämmentävän ohuelta. Naureskelimme kasipinnaiselle välivedelle ja siirryimme seuraavaan olueen. Untappd-kirjanpidon mukaan olen kuitenkin kymmenisen vuotta sitten pitänyt Must Kuldia “suklaisena, kermaisen pehmeänä ja voimakkaana” ja olen Untappd-elämäni alkuaikoina antanut sille useammankin kerran 4,25 pistettä. Voi toki olla, että olut on ehtinyt kymmenessä vuodessa muuttua, mutta vielä enemmän on muuttunut minun ja varmasti myös monen muun olutharrastajan mieltymykset ja juomatottumukset. En usko porttiteoriaan, mutta hurmokseen päästäkseen nykyharrastaja tarvitsee, mieltymyksistään riippuen, parin kympin Fidensin, reilun satasen Anchoragen tai harvinaisen lambic-pullotteen, eikä lopulta edes näillä saa raavittua sitä kutinaa, joka ei raapimalla katoa.
Lyhytikäiseksi jäänyt lontoolainen indie pop -kaksikko Moustache of Insanity haikailee We Need More Awesome -kappaleessan takavuosikymmenten toimintaelokuvien ja -tähtien perään: “I watched Predator last night, it was better than alright, yeah it was awesome, really fucking awesome – – blood and guts and guns/ it was really great!” ja “Where have all the action heroes gone? I just don’t see anyone who’s worth looking up to these days” Johtopäätös on selkeä: Chuck Norris, Jean-Claude Van Damme, Steven Seagal ja kumppanit ovat awesome, joten “we need more awesome”. Päätelmä on kuitenkin hätäinen.
Monien ikäisteni ja kaltaiseni tavoin olen kasvanut kolmen televisiokanavan sekä sieltä ja täältä kopioitujen VHS-nauhojen parissa. En perustanut Van Dammesta tai Steven Seagalista, mutta esimerkiksi Walker Texas Ranger, Terminatorit ja monet Bruce Willisin elokuvat, erityisesti The Last Boy Scout, maistuivat kyllä. Sittemmin aikuistuin, opin katsomaan oikeita elokuvia ja unohdin toimintamäiskinnät vuosikausiksi. Pari vuotta sitten kuitenkin tykästyin Sisu-elokuvaan ja vielä enemmän innostuin tuoreesta jatko-osasta, ja katsojalukujen perusteella Sisu on maistunut muillekin. Uskoakseni ainakin osasyy on se, ettei vastaavia rymistelyitä ole hirveästi tehty isoon levitykseen, joten kepeähkö toimintapläjäys tuntuu raikkaalta vaihtelulta.
Raikkaan vaihtelun ajatusta voisi soveltaa myös olutharrastukseen. Reseptin nimi on “party like it’s 2015” ja pääajatus on tässä: mitä syvemmälle harrastus on päätynyt, sitä miedompia ja tylsempiä on oluiden oltava. Paletin puhdistaminen on syytä aloittaa lagerilla, joista syvän päädyn olutharrastajille suositellaan vain kotimaista massatuotettua pohjahiivaolutta, mutta joista me muut voimme huoletta valita esimerkiksi paikallisen pienpanimon hellesin tai nimekkään keskieurooppalaisen pilsin. Vehnäoluita voi nauttia oman maun mukaan, mutta esimerkiksi Schneider Weissen Hopfenweisse ja Aventinus soveltuvat vain olutharrastuksensa alkumatkalle ehtineille. Stoutit ja porterit ovat sallittuja vain, jos niissä on alkoholia alle 5 prosenttia tai jos haluaa haastaa itseään makealla virolaisen makropanimon porterilla. Saisonia, mildia, brown alea ja muita epämuodikkaita tyylejä voi maistella oman harkinnan mukaan, mutta lääkityksen vaikutuksen maksimoimiseksi on erityisen suositeltavaa pysytellä alle 3,5 Untappd-palluran oluissa ja vältellä humaloituja pintahiivaoluita. Kuurin loppupuolella laskua arkeen voi kuitenkin pehmentää esimerkiksi Sierra Nevadan Pale Alella. Lääkityksen kesto on suoraan verrannollinen harrastuksen syvyyteen, ja paluuta normaaliin voi harkita siinä vaiheessa, kun Pohjalan Must Kuldin makua kuvaa parhaiten sanapari “so awesome!”