Alan olla niin kuplautunut ihminen, että minulta meni 100 litraa sahtia -elokuva keväällä ihan ohi. Elokuva tuli alkukuusta lineaaritelevisiosta ja havahduin siihen, että kaikki tuntuivat keskustelevan elokuvasta. Tämä ei sinänsä ole mikään uutinen, mutta minun huomioni kiinnittyi mielipiteiden mustavalkoisuuteen. Elokuvaa haukuttiin “huonoimmaksi kotimaiseksi sitten Fingerpori-elokuvan” sekä “parhaaksi kotimaiseksi pitkään aikaan”. Jos jokin herättää näin ristiriitaisia tunteita ja käsittelee temaattisesti sahtia ja sahtikulttuuria, niin se ansaitsee huomioni. 

Sinänsä olen pitänyt alkoholien ympärille kietoutuvista komedioista, joista ensimmäisenä tulevat mieleen Sideways (viini) ja Angel’s Share (viski).

Alkuun lyhyesti elokuvan juonesta ilman suurempia juonipaljastuksia. Elokuva sijoittuu Sysmään, jossa lievästi alkoholismiin kallellaan olevat siskokset (Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka) saavat toimeksiannon tehdä siskonsa häihin 100 litraa sahtia. Tästä alkaa traaginen ja koominen sekoiluretki, jossa käydään läpi pikkupaikkakunnan ihmissuhteita, alkoholismia, ylisukupolvisia traumoja – ja tottakai juodaan ja tehdään sahtia.

Tämän olutblogi, joten keskitytään siihen sahdin kuvaukseen. Sahti esitetään elokuvassa sekä positiivisessa että negatiivisessa valossa. Itseäni miellytti eniten, että sahti nähdään ennen kaikkea perinteenä. Kylien ja sukujen reseptit ovat varjeltuja salaisuuksia ja erityisen hyvästä kuurnasta ollaan valmiita taistelemaan jopa väkivalloin. Sahtimestarin hyväksyvä kommentti omalle keitokselle on taas suuri kunnia.

Sahti on ennen kaikkea juhlajuoma, joka esitetään tärkeänä osana erityisesti juhlakulttuuria.Kuten eräs hahmoista toteaa: “Sysmässä ei synnytä, kuolla, eikä mennä naimisiin ilman sahtia.” Toisaalta myös pimeä puoli tuodaan esille: sahti on näyttelee tärkeää osaa ihan päihteenä hahmojen rappioalkoholismia kuvaavassa arjessa.

Elokuvassa on myös hieno sahdin valmistusta kuvaava kohtaus, joka ainakin omaan silmään näytti melkoisen hyvältä. Oli lämmitetyt kivet, hiivana oli pullahiivaa ja kuurnan käyttö oli oman tietämykseni valossa erinomaista. Ja tietysti juomaa ei oltu elokuvaa varten laitettu mihinkään hienosteluastioihin vaan ihanan autenttisiin muovitonkkiin.

Minusta elokuva oli erinomainen. Varsinainen komedia se ei toki ole, useassa kohdassa tunsin päähenkilöitä kohtaan sääliä. Toki naurahdin muutaman kerran ihan ääneen, mikä kertoo siitä, että huumoriarvoakin on tallella.

Hienoa, että sahdin ympärille on saatu tällainen kulttuurituote kudottua. Ehkä näin myös sahtitietoutta, ja arvostusta, saadaan ainakin kansallisesti yhä enemmän esille. Kotisoudullani Rovaniemellä sahtia luullaan edelleen usein synonyymiksi kiljulle, joka on rehellisesti surullista.