Olutmaailma on täynnä jargonia ja buzzwordeja (avainsanoja? pöhinäpuhetta?), joita toistellaan kyllästymiseen asti: crushable, danky ja stuffy! Melkoinen humalapommi, tuoksussa hevosen satulaa! Suomenkielisissä olutarvioissa, -teksteissä ja -keskusteluissa ongelman huomaa erityisen selvästi, kun esimerkiksi ensin mainitulle kolmikolle ei oikein ole toimivia vastineita. Esimerkiksi ‘crushable’ ei millään ole sama kuin juotava tai edes helposti juotava. Kitattava, ryypättävä tai siemailtava kelpaisi, mutta litrahinta arvatenkin hipoo 30 euroa, joten se siitä. Tavallaan kaipaan aikoja, jolloin ei vielä ollut opittuja tapoja sanoittaa aistimuksia ja jolloin into korvasi asiantuntemuksen. Tuolloin opiskeluporukan viski-illassa juoman kuvaus saattoi olla esimerkiksi “mattivanhasmaisen virkamiesmäinen”. Kyllähän tuosta tunnistaa, miltä meno maistuu!

Tämä pitkä alustus tuli mieleeni sen jälkeen, kun pitkästä aikaa kävin Sonnisaarella ostamassa olutta. Halusin tietysti growlerin täydeltä Torahammasta siksi, että Sonnisaaren sosiaalinen media mainitsi oluen olevan paras Sonnisaaren IPA. Sonnisaari ei ole kolistellut tyhjiä kattiloita, joten minulla oli kaikki syyt uskoa. Jututin Timoa, joka kuvaili Torahammasta ulkomuistista kerrottuna suunnilleen näin: “Metsäinen muttei pihkainen, hedelmäinen muttei trooppishedelmäinen tai sitruksinen.” Ei siis pehmeä NE-mehu eikä sitruksinen west coast -pommi. Mitä se sitten on?

Maistelin Torahammasta ensin löylytauolla pullosta ja hetkeä myöhemmin growlerista. Myönnettävä on, että olin aluksi aika hukassa. Seljankukkaa ja mentholia? Maistuivatko lapsuudessa ICAsta ostettuja Viola-karkit tältä? Oliko niiden nimi edes Viola ja vieläkö niitä on saatavilla? Jotakin yrttistä havaitsin joka tapauksessa. Olin melkoisen varma, että Sabrolla tämä on humaloitu, kunnes tarkistin asioiden tolan: Chinook, Talus, Citra ja Azacca.

Alkuhämmennyksen jälkeen oluesta alkoi löytyä sävyjä: todellakin määriteosattoman hedelmäistä, tasapainoista ja erittäin nautittavaa. Katkeruus ei lyö yli eikä kuivuus ei tarkoita ohuutta. Juotavuus, siemailtavuus ja/tai kitattavuus on myös kunnossa, eikä litran annoksen tyhjentäminen ole temppu eikä mikään!

Ihminen on niin laiska eläin, että se tykkää siitä, mikä on tuttua. Kukaan ei mene Eppu Normaalin tai Popedan (tai Qstockin tulevan pääesiintyjän Limp Bizkitin :D) keikalle kuuntelemaan uusia biisejä. Tärkeintä on, että on mulla buutsit ja tahroja paperilla ja mä soitan kitaraa eikä tästä kaikesta kannata suuttua, vaikka toksinen maskuliinisuus jnejne. Tahdon sanoa, että odotin Torahammas Hazy West Coast IPAn olevan käytännössä Sonnisaari-jyrällä katkeroitu eksoottishedelmäinen NEIPA ja odotin, että olisin päässyt kuvaamaan sitä Untappdiin oppimallani tavalla. Näin ei tapahtunut, mikä nikotutti alkuun, mutta sain tämän blogitekstin lisäksi kokemuksen: mitäs tästä sanoisi, kun mikään mieleen nouseva kuvailu ei tunnut täysin oikealta. Tärkeintä on tietysti se, että olut on erittäin hyvä ja nautin siitä alkuyllätyksen jälkeen todella paljon. Kaikkea muuta kunhan ei vaan tylsää puolikuollutta IPAa!

-Jarmo

PS. Tämä blogiteksti on kirjoitettu Torahampaan vaikutuksen alla ja siihen on jälkeenpäin tehty vain pieniä muokkauksia. Vähän hävettää, mutta julkaisen silti!