Sen tänäkin vuonna useamman kerran huomasi. Mutta näin vakavasti keski-ikäistyvänä huomasin keväällä Tallinnan craft beer -viikonloppuna, että turnauskestävyyttä ei vaan löydy. Kaksi päivää Kultuurikatelia oli liikaa. Ensi vuotta suunnitellessa joutuu kysymään itseltään: mitä omasta reissailun olutpuolesta haen?

Tallinnan Craft Beer Weekendin kaltaisen tapahtuman iso valtti on selvä – tarjontaa on yhdessä paikassa enemmän, mitä kotopuolessa vuoden aikana tulee vastaan yhteensö. Ja onhan oman heimon parissa aina mukavaa, kun tapahtuma kokoaan samanhenkiset yhteen.

Nautin myös matkaamisen ja vieraan paikan tunteesta, kun siihen lisää pari tuoppia mallasta. Kevyessä, parin oluen jälkeisessä nosteessa kulkeminen, kun kalenterissa on ehkä muutama ennalta löyty leima mutta muuten saa mennä tuulen mukana, on ihana tunne. Kirjaostoksen kanssa yhdelle Bartiin, sitten voisi syödä jotain. Eikös Terressä ollut riilihana tarjolla? Siitä voisikin sitten pikkuhiljaa suunnata Olympiastadionia kohti…

Mutta viimeisenä, Mika Nurmelaa lainaten: “eihän se matka tapa vaan se seura”. Oma olutharrastus, niin normaalina viikonloppuna kuin reissussakin, taitaa lopulta olla vahvasti ihmisliitännäistä. Se, että sama tusinan hengen porukka – joista suurimmalla osalla ei mitään kraftipää-pipoa päässä ole – ajatteli pitää 2024 Tallinnan käsipanoviikonlopun kohdalla välivuoden vaikutti heti omaan innostukseen, vaikka sitä siltikin oli. Hauskaa oli hyvien ja ei niin hyvien oluiden puinti porukalla, yhdessä reissaaminen.

Olut on hieno asia, mutta harrastusmielessä se on minulle ennenkaikkea sitä sosiaalista öljyä joka tekee siitä kaikesta muusta vähän mukavampaa. Suu vaatisi lisää koulutusta siihen, että kaikista tuoksujen ja makujen aspekteista saisi kiinni, ja eikä pelillistettyyn ryyppäämiseen eli olut-Facebookien uusien kirjausten tekemiseenkään enää painetta ole. Voi keskittyä niihin ulko-oluellisiin asioihin.

Eli mitä jää vuoden 2024 alustavaan kattaukseen? Paikallistapahtuma Craft Beer Oulu, tottakai, pakollinen käväisy Suurten Oluiden parissa syksyn alkuun kun se paikkakunnalle saapuu. Etelä-Pohjanmaan pimeyden ydin ja Lakeuden panimojuhlat kiinnostaisi kovasti – juuri koronan kynnyksellä, viimeksi käydessä, oli Rytmikorjaamolla kovin mukavaa. Tallinnan tai Kööpenhaminan kräfti-kokoontuminen? Ehkä jopa se Pühasteen hommeli Tartossa, mikä kuulosti aika hauskalta? Mikä ettei, mutta päivä saa riittää. Muutakin nähtävää siellä on. Olarilla tottakai mäskin haju ja suomiräpit jos vaan Helsingissä käydessä aikaa on.

Mutta ennenkaikkea: se hyvältä näyttävä olut, tuttu tai vieras, muun hienon reissutapahtuman lomassa. IPA pitkästä aikaa nähtyjen tuttujen kanssa pubissa raatatessa, peruslageri AC Oulun vierasmatsin tauolla kiroillessa, paikallispanimon uutuutta tap roomilla ennen teatteriin suuntaamista. Itsestäänselvyyksiä, mutta kun oma harrastaminen meinaa lipsahtaa suorittamisen puolelle, pitää vetää takaisinpäin.

Ja 2024 luonnollisesti tulee olemaan se pitkään povattu kräftilagerin vuosi.

Juha