Tämän viikon isoin olutuutinen oli tietysti se, että huhut Sonnisaaren lopettamisesta vahvistuivat faktaksi, ja Sonnisaaren viimeinen olut julkaistaan Oluthuone Leskisessä 2.11. Tulemme blogissakin jättämään jäähyväiset Sonnisaarelle ns. paremmalla ajalla eli sitten, kun oululaisten syyslomaviikko ei häiritse bloggauksen kaltaisia arkirutiineja. Nyt hyppäämme kuitenkin jäntevällä loikalla kerrostaloasunnon kellarikomeroon.
Tein taannoin pienen inventaarion olutkellariini* ja laskeskelin, että minulla on tallessa satakunta olutta, joista suurin osa on varmuudella kellaroinnin kestävää barley winea, lambicia sekä Samichlaus Classicin ja Thomas Hardy’s Alen tyylisiä pappaoluita. Toki joukossa on myös Maistilan Quadin ja Bulin sekä Sonnisaaren Aasin kaltaisia jokerikortteja, joiden kohdalla kellaroinnin mielekkyys jää arvoitukseksi.**
Mitä oluelle sitten tapahtuu vuosien kertyessä? Insinöörismäisen tarkkaa faktaa on saatavilla esimerkiksi Patrick Dawsonin Vintage Beer -teoksesta, joka on hyvinkin yksityiskohtainen ja avartava näkemys aiheesta. Humanistitaustaisena huvikseni kirjoittelevana harrastelijana keskityn luonnontieteen sijaan siihen, huomaanko eroja, ja ennen kaikkea siihen, pidänkö kellaroinnin tuomista muutoksista. Kattavaa vastausta on tietysti mahdotonta antaa, sillä jokainen olut kehittyy omaan tahtiinsa ja tapaansa, mutta ehkä yksittäistapauksestakin voi vetää keveitä linjoja ja hätiköityjä johtopäätöksiä. Päätän vertailla tuoretta ja ikääntyneempää olutta rinnakkain ja riskejä kaihtaen valitsen lasiini Sierra Nevadan Bigfootin vuosien 2017 ja 2024 pullotteet. Bigfoot on helppo valinta siksi, että se on varmuudella hyvää tuoreena, erittäin hyvää muutaman vuoden ikäisenä ja sen pitäisi kestää useammankin vuoden kypsyttely
Sierra Nevadan Bigfoot julkaistiin ensimmäisen kerran jo alkuvuodesta 1983. Panimo ei kerro, mitä maltaita ja humalia Bigfootissa on käytetty, mutta käsittääkseni olut on pohjimmiltaan suunnilleen samanlainen kuin reilu 40 vuotta sitten, ja ainakin vuosien 2017 ja 2024 pullotteissa on sama alkoholipitoisuus ja samat myyntipuheet: “Drink fresh or cellar it in a cool, dark plave to taste as the flavor develop over time”.
Molempiin oluisiin muodostuu ohut pienikuplainen vaahto, joka kuvaukseen liittyväsessä säätämisessä*** ehtii valitettavasti kadota. Tuoreemman oluen vaahto kestää ehkä hitusen pitempään, mutta erot ovat pieniä. Vuoden 2017 Bigfoot näyttää hitusen tuoretta tummemmalta, kun taas tuorein vuosikerta taittaa hieman enemmän punaiseen. Kevyen syysflunssan heikentämänä en saa tuoksusta irti isoja eroja. Tuoreempi olut on ehkä hivenen raikkaampi ja sitruksisempi, mutta vanhempi tuhdimpi ja tummempi.
Jos oluiden ulkonäkö ja tuoksu ovat lähellä toisiaan, makumaailmat eroavat valtavasti. Kuluvan vuoden pullotteessa on mallasta, toffeeta ja tuntuva pitkäkestoinen katkeruus. Tämä ei välttämättä ole yleinen näkemys, mutta tuoreena Bigfoot on, varsinkin vahvuuteensa nähden, raikasta ja helppoa juotavaa. Jos jyräävä katkeruus ja yleinen särmikkyys ei miellytä, Bigfootia ei kannata maistella kovin tuoreena.
Vuoden 2017 Bigfoot on selvästi pehmeämpi ja pyöreämpi. Makuprofiiliin on ilmaantunut rusinaisuutta ja häivähdys hunajaa, mutta ei Bigfoot seitsemän vuoden iässäkään ole erityisen makeaa. Railakas humalointi ei ole tyystin hävinnyt, mutta se on paljon hillitympi. Ikääntynyt Bigfoot on tuoretta moniulotteisempi, mutta mielestäni myös suutuntumaltaan hiukan ohuempi.
Bigfootia on jo pitkään saanut jokaisen vuoden alkupuoliskolla polkuhintaan Systembolagetista, joten minulla on sitä jemmassa useita pulloja useammalta eri vuosikerralta. Olen maistellut Bigfootia ties kuinka monesti, välillä tuoreempana ja välillä vanhempana, ja aina olen tykännyt. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun maistelin kahta eri vuosikertaa rinnakkain. Vaikka vuoden 2017 Bigfoot on hyvää, vähän yllättäen tykkään hitusen enemmän tuoreemmasta pullotteesta. Jotta Bigfootin ns. sweet spot (osumakohta?) löytyisi, pitäisi tietysti maistella rinnakkain useampi vuosikerta. Mielestäni esimerkiksi Rochefort 10 on parhaimmillaan suunnilleen neljän vuoden iässä, ja tämä voisi olla Bigfootillekin melko hyvä ikä: humalointi on tietysti hieman jo hiipunut ja olut on tasapainoisempi ja pehmeämpi, mutta hapettumisen seuraukset ovat vielä melko maltillisia. Yhtä mahdollista on se, että olut on parhaimmillaan vasta parikymppisenä nahkaisena rusinapommina, mutta mistäpä näistä tietää! Vuoden 2017 Bigfoot on joka tapauksessa tuoreeseen verrattuna kuin täysin toinen olut, mikä on mielenkiintoista ja oikeuttaa kellaroinnin.
Vaikka osa oluista kestääkin ikääntymisen, varsinainen oikeutus pienimuotoiselle kellarointiprojektilleni on kuitenkin se, että varastojen täydentäminen rauhoittaa meissä kaikissa piilevän metsästäjäkeräilijähamstraajan mieltä. Voihan myös käydä niin mukavasti, että jonakin päivänä mieli tekee noin 7-vuotiasta barley winea ja kun Pekurin K-marketissa ja Alkossa näiden tarjonta on niukkaa, piipahdus kellarissa ratkaisee tilanteen vaivattomasti!
*ihan normaali kellarivarasto, jossa on hieman asuinlämpötiloja viilempää ja jossa oluet ovat kannellisissa laatikoissa valolta suojassa.
**Koska teksti on kirjoitettu varastoon tulevia kiireitä ennakoiden, ehdin kypsyneen Maistilan Quadin jo todeta erinomaiseksi.
***Ja silti noin paska kuva! Humaloidut ei tänäkään vuonna hellittele lukijoitaan kuvajournalistisella laadulla.