Kuten aiemmin todettua, savu ei ole suosikkimakujani oluessa. Aloin pohtia asiaa savun sukulaismaun, tervan, suhteen. Lopputulema oli, että tervaoluita on tullut juotua hämmentävän vähän.

Äkkiseltään mieleen nousi Karjalan Terva ja Prygmasterin Savu Terva. Tornion panimo on tehnyt 1873 Tervaporteria ja Stallhagen on ainakin viikinkiravintola Haraldille duunaillut tervaolutta. Himolta löytyy myös Karhukissa (Tervapiru-edition), jossa stoutti on maustettu Tervapirukarkeilla (lasketaanko?). Fiskars on lyönyt lusikkansa soppaan Tervahauta-savuportterilla. Esimerkkejä löytyy, mutta ei määräänsä enempää.

Sitten tämän postaukset kuuma ote: 2020-luvulla suomalaisten nostalginen suhde tervaan on täysin keinotekoinen ja ulkoapäin syötetty. Yksilön kokemuksista ei voi tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta jos peilaan omaa elämääni niin kohtaamiset oikean tervan kanssa ovat todella vähäisiä. Taustatiedoksi annettakoon, että olen syntynyt 1980-luvulla, elänyt nuoruuteni lappilaisessa 500 hengen maalaiskylässä ja perheessäni on ollut kesämökki, jonka käyttö on ollut pitkälti mallia “työleiri”.

Minä en ole koskaan nähnyt tervanpolttoa. Tutustuin tervamiilun toimintaa pohjoispohjanmaan museossa. Suvun veneet ovat olleet lasikuidusta ja terassit on käsitelty tervaa helpommilla suoja-aineilla.

Kosketuspinnat tervaan, sen tuoksuun ja makuun, ovat terva-aromilla luotuja. Tärkeimpinä varmasti Erittäin hieno suomalainen tervashampoo ja Tervaleijona-pastillit. Joskus on löylyveteen lisätty tervalta tuoksuvaa hajustetta.

Ainoa oikea käsitys tervasta elementtinä on erinäisillä metsäreissuilla ja puusavotoissa vastaan tulleet tervaskannot ja niiden polttaminen. Muuten terva on minulle ulkoapäin syötetty tuoksu- ja hajumuisto joka ammentaa jostain samasta laarista Suomi-filmien ja Junnu Vainion kanssa. Terva on valheellinen muistirakennelma ajasta, jolloin maailma oli yksinkertaisempi, laivat puuta ja tukkijätkänä sai liehitellä tanssilavan laidalla kylän tyttöjä. 

Mielikuvassa ei sinänsä mitään vikaa ole ja olut on elämysteollisuutta. Tässä terva kutittelee suomalaiste mielenmaisemaa vahvalla tavalla. Tämä on myös syy, miksi minä en tiedä yhtään tervalla maustettua olutta, joka ei olisi suomalaisen panimon tekele. Jos teillä on tiedossa, niin laittakaa ihmeessä kommentteihin!

Jos unohdetaan mielipidevaikuttaminen ja pohditaan itse tervan makua, niin on itse asiassa outoa, että sitä ei ole tätä enempää hyödynnetty. Terva on paperilla itselläni samalla viivalla savun kanssa. Molemmat ovat suhteellinen dominoivia ja tunkkaisia makuja, joiden ajattelisi toimivan parhaiten tummien oluiden, erityisesti stouttien ja portterian kanssa. Esimerkiksi viskimaailmassa “tervaleijona” on maku, joka löytyy vain harvoista ja valituista Islayn-saaren tuotoksista ja jota harrastajat pitävät arvossaan. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi siis sopia oluen mausteeksi erinomaiseksi.

Miltä siis maistuu tervaolut tänä päivänä? Oululainen Nailo teki tervalla maustetun lagerin nimeltään Sysi, jolla juhlistetaan Oulun kulttuuripääkaupunkivuotta. Tervana on käytetty Lentiiran Terwan terva-aromia. Löin tuotoksen lasiin ja tässä mietteeni.

Nailo Brewing, Sysi, tumma tervalager, 5,3 %

“Tervan löytää, kun tietää, että sitä on. Todella hento terveleijonan maku, enemmänkin mämminen ja makean maltainen. Runko pysyy silti kevyenä, eli juotava olut. Ei tukossa tai likainen. Ruis tuo kivasti ryhtiä ja särmää pakettiin. Uskaltaisin jopa suositella ruokajuomaksi suomalaisen liha+peruna-kombon, esimerkiksi karjalanpaistin, kanssa.”

Pienellä otannalla terva on siis reilusti enemmän minun makuun kuin savu. Ehkä pitää saada enemmän tervaoluita vyölle, että asian uskaltaa toreilla ja turuilla julistaa, mutta tällä hetkellä näin.