Neljännenkymmennen ikävuoden lähestyessä olen miettinyt, miten ikääntyminen tai vähintäänkin keski-ikäistyminen kannattaisi hoitaa. Pitäisikö tehdä kuten Weezer ja suoltaa 20 vuotta niin karmeaa paskaa, että menneet uroteotkin laskevat hieman arvoaan? Tai kuten Morrissey – säilyttää vahvat mielipiteet, mutta pyörähtää pahisten leiriin ja loukkaantua pienestäkin pilasta? Mahdollista olisi myös nolata itsensä sosiaalisessa mediassa päivästä toiseen kuten Teemu Selänne, tehdä sama ja nauttia provoilusta kuten Kauko Röyhkä tai ihan oikeasti seota ja tuoda se kaikkien nähtäville kuten Kari Peitsamo. Vaihtoehtoja riittää!
Positiivisia esimerkkejäkin on: 1980-luvun lopussa perustetun Teenage Fanclubin tähtihetket ovat jo takana, mutta bändi julkaisee edelleen laadukkaasti ja varmasti “lisää samaa” vahvuuksissaan pysytellen. Vuonna 1984 perustettu Yo La Tengo puolestaan löytää itsestään uuden kulman kerta toisensa jälkeen, vaikka vaikka aivan terävimmät huiput ovat jo takana. Paras keksimäni esimerkki arvokkaasta ikääntymisestä (ja syy, miksi tämä teksti pitkästä alustuksesta huolimatta on olutblogissa) on kuitenkin Sierra Nevada Brewing Company.
Kuten jokainen olutkirjoja silmäillyt tietää, Sierra Nevada on perustettu vuonna 1980, ja heidän Pale Ale on klassikko, joka on näyttänyt esimerkkiä lukemattomille IPA-maakareille. Panimo on yksi Pohjois-Amerikan suurimmista, mutta on silti/siksi onnistunut vastustamaan Heinekenin, AB-InBevin ja vastaavien kutsua toisin kuin esimerkiksi Lagunitas, Wicked Weed tai Goose Island. Kaikki edellämainittu lasketaan tietysti Sierra Nevadan eduksi, mutta tämän tekstin näkökulman kannalta tärkeintä on kuitenkin olut.
Sierra Nevada ei ole lainkaan muodikas eikä Sierra Nevadan oluiden ympärillä ole nähdäkseni pientäkään hypeä – oluet ovat aivan liian halpoja ja aivan liian helposti saatavilla, joten ylimääräistä pöhinää ei pääse syntymään. Sierra Nevadan oluet eivät myöskään ole kaikista rohkeimpia tai övereimpiä, mutta tasalaatuisia ne ovat aina. Ja tarjonta on yllättävän monipuolista.
Sierra Nevadan Pale Ale ja erityisesti Torpedo kuuluvat niihin oluisiin, jotka opettivat sukupolveni olutharrastajia juomaan IPAa (ja Alko puolestaan opetti nauttimaan vanhastakin IPAsta, mutta se on toinen tarina). Tämän jälkeen Sierra Nevada on julkaissut monenlaista IPAa: sessioitavaa, sameaa, hedelmillä maustettua, tuplaa ja merkittävimpänä erinomaisen Hoptimum-TIPAn ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, kauan ennen triple IPA -buumia.
Sierra Nevadan oluet eivät tietenkään ole pelkkää IPAa, vaan tarjolla on/ on ollut lageria, saisonia, kevyttä stoutia ja porteria, villihiivahommia, vehnää, octoberfest-olutta ja vaikka mitä. Panimon parhaimmat oluet ovat silti vahvimpia: Bigfoot, Narwhal ja jo mainittu Hoptimum. Bigfoot on ainoa olut, josta pyrin saamaan kellariini jokaisen uuden vuosikerran. Bigfoot on niin halpaa, ettei useammankaan pullon ostaminen kirpaise, se on hyvää tuoreena, erittäin hyvää parin vuoden ikäisenä ja kestää ilmeisesti pitkänkin säilytyksen – paria vuotta vanhempaa Bigfootia en tosin ole vielä päässyt maistamaan. Narwhal puolestaan on erinomainen olut ja mainio esimerkki siitä, millaisia imperial stoutit tuppasivat olemaan silloin, kun niissä oli paahdetta ja reilu humalointi eikä vaahtokarkkia, etiopialaista kahvia, vaahterasiirappia ja/tai pekonia.
Ikävuosistaan huolimatta Sierra Nevada ei ole jämähtänyt menneisiin, vaan reagoi olutmaailman muutoksiin. Tästä esimerkkinä käyvät lukuisat sessio- ja NEIPAt, jotka eivät rehellisyyden nimissä ole tyylinsä parasta antia, sekä Narwhalin tynnyrikypsytetty versio, jota on julkaistu jo muutaman vuoden ajan, mutta tuotu laajempaan jakeluun vasta viime vuodesta alkaen. Maailmanluokan BA-IS, iso tölkki, Suomen alkoholiverotus ja silti olutta sai Alkosta alle kympillä – yhtälö, johon mikään muu panimo ei taida pystyä.
-Jarmo