Muutama hieno ja muutama aika hirveä vastaan tullut kotimainen oluttölkki sai miettimään vuodenvaihteessa oluen ja graafisen suunnittelun merkitystä. Kotimaisessakin skenessä asiaa miettiessä silmiin piirtyy gaussin käyrä: muutamasta tulee mieleen lähinnä “Kuulle, sähän olet ruma!”, ylivoimainen enemmistö asettuu sinne gaussin käyrän keskelle, ja sitten muutaman toimijan tuotteet tarttuvat hyvällä tavalla hanalätkissä tai tölkkirivissä silmään.
Kun en itse minkäänlainen graafisen alan tekijä ole, asiaa pohtii täysin maallikkoperspektiivistä. Pidän siitä, että panimon tuotteiden ulkoasussa, jos ei kautta linjan niin ainakin sitten jonkin loogisen tuotesegmentin puitteissa olisi visuaalisesti (ja esimerkiksi oluiden nimeämisen suhteen) samanlaista logiikkaa. Ville Rantaa ei tarvitse palkata koko vuoden tuotantoa kuvittamaan, mutta ajatusta olisi hieno nähdä. Ja mielellään ei ainakaan mitään aivan ilmiselvää tekoäly-sloppia ihmisiä loukkaamaan.
Kotimaisista pienpanimoista Olarin Panimo on omaan silmään ehkä parhaiten saanut aikaan selkeän identiteetin ja kuvakielen tuotteisiinsa. Muutamaa “graafinen suunnittelu on intohimoni” -hassuttelua lukuunottamatta nimiin, kuvituksiin ja meininkiin ylipäätään on haettu innoitus sieltä katukulttuurista – graffiteista, räpistä, skeittauksesta sun muusta – Olarin oluen tunnistaa aika nopeasti visuaalisesti. Onneksi ovat myös mainiota juotavaa.
Salaman spugedeeliset värimaailmat ovat selkeästi jotain, jonka suunnitteluun on käytetty aikaa ja vaivaa, ja vaikka niissä Olariin verrattuna ei ihan samanlaista selkeää teemaa tunne, on yleisvalinta todella toimiva. Tölkkien kuvituksia pyörittelee käsissään olutta makustellessa ilokseen.
Konservatiivisemman suunnittelun puolella paikallinen Hailuodon panimo osuu ehkä parhaiten omiin mieltymyksiin. Selkeä ja omaan silmään sopiva ulkoinen leiska pulloille ja variointi lähinnä värillä ja tekstillä toimii. Perinteisten oluttyylien perinteistä kuvitusta, eivätpä nämä vuosisataisen historian omaavat panimotkaan yritä joka vuosi keksiä pyörää uudestaan.
Mitenkä isommat panimot? Isolle panimolle brändi-identiteetti lienee eri tavalla iso juttu, kun jokainen tunnistaa isojen olutmerkkien logot ja värit lähikaupan hyllystä, mainoksista, tai vaikka jääkiekkojengin ulkoasusta. Sinebrychoff ei epäile käyttää Karhun klassista karhulogoa sen tuoteperheen pienempien tai kausituotteiden tiimoilta, tai Koffin punaista väriä missä sopivaa, koska nämä ovat tunnistettavia, ikonisia, ja jollekin kuluttajalle varmasti se laatumerkintä itsessään. Olvi on tuotteista aika hyvin onnistunut “väritölkkisarjassaan” tekemään selkeän ja oluen vaihtuessa fiksusti muokattavan ulkoasun, jonka uutuuden kaupassa heti tunnistaa ja jota myös laadun takia yleensä innostaa testata. Hartwall jää tässäkin hommassa pahnanpohjimmaiseksi
Visuaalinen puoli ei toki kohoa olutvalintaa arvioidessa listan kärkeen, mutta kyllä sillä merkityksensä on. Jos illalle budjetoitu saldo Urheilulehden kaveriksi on yksi tuoppi, ja Oulun nykyisissä kovalaatuisissa olutravintoloissa vaihtuvia hanoja on edessä tusina, ruman näköinen lätkä tai tölkki voi aidosti olla sellainen oman elämänsä lost sales case trigger jos vieressä on Tujun faijavitsi joka hörähdyttää ja olutgenrekin kuulostaa siihen hetkeen kiinnostavalta.
Bodom line kuitenkin lopulta lienee, ettei hyvälläkään visuaalisella suunnitelulla ja markkinoinnilla (ainakaan craft-puolella) pitäisi pystyä mahdottomiin, jos perustuote ei ole kunnossa.
