Kävin viime viikolla Lontoossa katsomassa jalkapalloa. On siis aika olueen keskittyvän matkaraportin.

Kohteena oli torstaina 12.5. pelattu North London Derby – Tottenham vastaan Arsenal, mutta matkaan piti toki lähteä jo keskiviikkona. Olin tehnyt itselleni lupauksen, että olutta saa juoda vasta Lontoossa. Olen mieleltäni heikko ja tämä lupaus petti jo Helsinki-Vantaalla, jossa Lontoon lentoa odotellessa oli pakko tappaa aikaa juomalla yksi Nordic Kitchenissä.

Sama heikkous jatkui Finnairin koneessa, kun huomasin, että kesäkuussa vanhenevilla lentopisteillä saa kärrystä Sandelsia. Varsin oiva sijoituskohde, kun vaihtoehtona olivat muumimuki tai kolmioleipä.

Lontoossa minulla oli yksi asia mielessä: matalavolttiset paikalliset alet real alena. Hotellimme oli Jack The Ripperin -legendalla ratsastavan perinteisen The White Hart -pubin vieressä, joten matka suuntasi sinne real alen metsästykseen. Realiteetit iskivät silmille heti: tässä perinteisessä pubissa oli real ale -hanat tyhjillään, ja hanasta sai valita joko Stellan tai Guinnessin välillä. Otin ison Stellan suruun ja aloimme googlata vaihtoehtoisia illanviettopaikkoja.

Untappedin innoittaman suuntasimme Kill the Cat -nimiseen pubin ja olutkaupan yhdistelmään. Paikka oli olutharrastajan silmin upea: neipaa, pastry souria ja imppistouttia hyllyt pullollaan. Otimme muutaman jakopullon. Emperor’s Brewingin Rebel Fortress oli loistava ja Pastore Brewingin Crostata Al Limone aiheutti käsityöläisoluisiin tottumattomissa seuralaisissa hämmennystä. Tälle paikalle vahva suositus!

Mutta sitä real alea oli saatava. London Cityn kupeesta löytyvä The Alice vaikutti lupaavalta ja tarjosi myös iltapalaa. Tilasimme burgerit ja Doombarit, mutta jostain syystä tuoppi ei tällä kertaa oikein kolahtanut: vetistä ja lämmintä kuraa ja burgerikaan ei innostanut. Pukumiehiä ja -naisia täynnä oleva baari tuntui myös jollain tapaa väärältä paikalta huppareissa ja verkkareissa liikkuvalle seurueellemme.

Pelipäivän aamu alkoi kävelyllä The Tower of Londonille. The Monumentin vierestä löytyvä The Walrus & Carpenter tarjosi päivän ensimmäisen oluen. Talon oma real ale oli loistava ja kevätaurinko helli lounasoluen nauttijoita. Varsinainen lounas napattiin The Crutched Friarista, jossa myös real ale maistui ja brittiläinen piirakka ranuilla tuntui juuri sopivan överiltä lounasvalinnalta.

Lounaan ja päikkäreiden jälkeen oli aika siirtyä kohdealueelle eli The Tottenham Hotspur Stadiumille. Fanikaupan jälkeen oluthammasta kolotti ja suuntasimme aivan The South Standin vierestä löytyvään pubiin, jonne pääsee pelipäivinä vain lipulla sisään.

Yllätys oli suuri, kun tämä Spurs-fanien kantapaikka ei ollutkaan mikä tahansa juottola vaan The Beavertown Breweryn oma baari. Tiskiltä Bloody ‘Ell -ipaa mukiin ja patiolle laulamaan muiden fanien joukkoon. “We all having a party when Sol Campbell dies” ja Y-sanan huutelu ei tuntunut pienessä nousuhumalassa yhtään niin kyseenalaiselta aktiviteetilta kuin tätä kirjoittaessa. Mahtava meininki!

Beavertown oli panostanut yhteistyöhön Tottenhamin kanssa ja myös stadionin sisältä sai panimon tuotteita. Katsomoon ei tuoppien kanssa ollut asiaa, vaikka ymmärtääkseni tänä kautena se olisi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Valioliigan sääntöjen puitteissa mahdollista. Onneksi myyntipisteitä oli paljon ja jonoista huolimatta tuopin sai nopeasti. Vessassa käyminen oli vain oma operaationsa, sillä paikalliset päättivät muuttaa vessat pelin aikana huumeluoliksi: mene kännissä kuselle, palaa pilvessä katsomaan peliä.

Pelipäivän jälkeen olimme Lontoossa vielä yhden päivän. Perjantai miljoonakaupungissa ei ole minulle miellyttävin kokemus: väenpaljous ahdistaa. 

Aloitimme päivän käymällä Pohjois-Lontoon toisella stadionilla. Arsenalin The Emirates Stadiumin liepeiltä löytyvä Tollington oli loistava baari, mutta myös siellä suurkaupunki tuli silmille, kun baariin rynnännyt verta vuotava nisti houkutteli paikalle kasan poliiseja ja ambulansseja. 

Real ale -kiintiön ollessa täynnä kokeilimme muutamaa Untappedin ehdottamaa pubia hotellin läheisyydestä. Goose Islandin pubissa oli tarjonta kohdillaan ja nauttimani mansikkasouri oli todella makoisa. Istumaan ei perjantaina ollut asiaa, joten paikalliseen tyyliin veimme tuopit ulos ja ihmettelimme suurkaupungin vilinää. Ei toimisi Suomessa.

Lopuksi kokeilimme vielä BrewDogin Shoreditchin toimipaikkaa, jonka arvelimme olevan hiukan rauhallisempi paikka. Ennustus osui oikeaan ja pääsimme jopa istumaan. BrewDog on laadun tae, mutta hiukan tuli tyhmä olo istua kyseisessä paikassa, kun koko Lontoon tarjonta olisi ollut käsien ulottuvilla. Brewdogin juomia saa kotonakin. Joskus on vain mentävä mukavuus edellä.

Loppuun tärkeimmät huomiot reissusta. Ensimmäisenä huomion kiinnitti real alen huono saatavuus. Aiemmin Lontoossa käydessäni näitä on saanut käytännössä joka paikasta, mutta nyt tuntui olevan vaikeaa. Liian monen baarin perushanat olivat Stellaa ja Guinnessia. Eräs paikallinen baarityöntekijä väitti näitä talvijuomiksi, joilla ei ole kesällä kysyntää. Tässä voi olla osasyy.

Toinen huomio liittyy käsityöläisoluen nousuun myös briteissä. Erityisesti Beavertownin yhteistyö Tottenhamin kanssa lämmittää mieltä: en olisi uskonut saavani käsityöläis-ipaa stadikalta.

Lontoo. Menkää, käykää, kokekaa. Hieno paikka!

Ja tietysti: COYS!

–Sampo