Laava jähmettyy kallioksi

ja vaikka se vielä auringossa lämpenee

ei se enää sula

Sur-rur – Laava on menneen talven lumia

Humaloidut harharetket -podcastin uusin jakso ilmestyi tämän viikon keskiviikkona, ja juttelin siinä Sampon kanssa esimerkiksi olutblogeista, porttioluista ja uuden sukupolven olutharrastajista. Juttutuokion jälkeen Leskisen peräpöydässä Sampo myönsi, että Maistilan lopettamisen jälkeen hänen on ollut hieman vaikea innostua oluesta. Kun mietin asiaa vielä samana iltana, ymmärsin jakavani saman tunteen, vaikkakin toisesta syystä.

Jos kuuntelee tämän tekstin alussa lainatun Sur-rurin erinomaisen* Laava on menneen talven lumia -kappaleen, sen voi tulkita kertovan vanhenemisen herättämästä lopullisuuden tunteesta. Elämänvalinnat tuntuvat nyt lopullisilta (“on myöhäistä aloittaa uudestaan”), mutta nuorempana, aikana ennen kännyköitä ja nettipalsta-ahdistusta, ei uskaltanut unelmoida, mutta toisaalta minkään ei myöskään olisi tarvinnut muuttua. Koska Humaloidut ei ole musiikki- tai runoblogi, jätän tämän tähän ja lainaan vastuuttomasti ja röyhkeästi hienon biisin muutaman ensimmäisen rivin puhuakseni jälleen kerran oluesta ja olutharrastuksesta**.

Laavan jähmettyminen, kipinän sammuminen ja nuotiopuiden palaminen hiillokseksi on nimittäin väistämätöntä myös olutharrastuksessa. Kun harrastusta on takana jo tovi, on ehtinyt maistamaan paljon ja on entistä vaikeampaa löytää uusia makuja tai kokemuksia, jotka aiheuttaisivat samanlaisia elämyksiä kuin harrastuksen alussa. Tietysti olut maistuu edelleen hyvältä, ja parhaimmat NEIPAt, pilsit ja harvat tarjolla olevat barley winet saavat aikaan innostustakin, mutta pahimmillaan homma menee niin, että maistaa jonkun vaivalla panemaa ja tynnyrissä kypsyttämää olutta, toteaa “aika hyvää”, pyöräyttää Untappdissa nelosen, unohtaa sen jälkeen koko oluen ja jatkaa elämää.

Laavan jähmettyminen johtuu osaltaan valtavasti kasvaneen tarjonnan tuomasta ähkystä, mutta isompi syy taitaa olla oma laiskistuminen. Aikaisemmin jaksoin nähdä paljon enemmän vaivaa, tutkia nettikauppojen valikoimaa, tarkastella Untappd-keskiarvoja ja kipittää tunnollisesti ympäri Oulua maistamaan baarien uusimmat hanaoluet. Nykyään esimerkiksi arki-illan tap takeover tuntuu jo ajatuksena aivan mahdottoman suoritukselta, vaikka tarjolla olisi Tujua, Olarin panimoa tai mitä tahansa muuta periaatteessa ihan kiinnostavaa. Viimeisimmästä viikonlopun baarikierroksestakin alkaa jo olla aikaa.

Laavan jähmettyminen kallioksi ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan negatiivista, sillä kalliohan on turvaa ja vakautta tuova elementti, johon voi tukeutua ja jolle voi rakentaa vaikka minkälaisen majan. Laava puolestaan on pysyvän asutuksen, elämän ja muun eloonjäämisen kannalta melko haastava kivimassan olomuoto. Ei olutharrastus, -tietämys ja -näkemys mihinkään katoa, vaikka välillä vetäisi puolukoita. Jos olutharrastusta jatkaisi vielä setämiesiässä nuoruuden innolla, siinä saattaisi palaa esimerkiksi näpit, ura tai parisuhde.

Voiko oikeastaan olla niin, että aikuisen ihmisen elämässä tasaantuminen ja pienimuotoinen leipääntyminen on väistämätöntä eikä lopulta yhtään pahitteeksi? Pohdin ääneen, mutten kuitenkaan halua tehdä liian vahvoja linjauksia, sillä kesä on vasta tulossa ja ehkä olutharrastuksen kallio vielä paisteessa hieman lämpenee. 

-Jarmo

*Yleensä sorrun ylisanoihin, mutta tässä yhteydessä “erinomainen” on vähättelyä, kun Laava on menneen talven lumia on ns. vitun hyvä, viime vuoden paras biisi ja muutenkin niin kohdillaan, että sen pitäisi olla suomalaisen popmusiikin kaanonissa jossakin Paratiisin, Karkkiautomaatin parhaiden hetkien, onnistuneimpien Leevi & the Leavings -biisien ja sen sellaisten joukossa.

**Olkoot tämä teksti itsenäinen jatko-osa parin viikon takaiselle pätkälle, jossa pohdin, mikä on tärkeää.