
Viime viikolla Jarmo kirjoitti Foundersista. Luin kanssabloggaajan tekstiä ja sieltä nousi esiin yksittäinen virke: ”vaikka suurin hehku KBS:n ympäriltä onkin saatavuuden parannuttua hieman hiipunut. ”
Kyseinen lause sai minut pysähtymään. Onko tosiaan niin, että meille olutharrastajille on tärkeämpää saada jotain uutta ja vaikeasti saatavaa kuin hyvää olutta?
Mietin asiaa aluksi omalla kohdallani. Taloustieteestä tuttu niukkuuden periaate toimii alkoholiharrastukseni kohdalla melko hyvin. Jos minulla on baarissa mahdollisuus tilata hankalasti saatava pienpanimoerikoisuus, tilaan kyseisen tuotteen lähes poikkeuksetta. Tämä siitä huolimatta, että viereisestä hanasta löytyisi sitä kehumaani ESBiä, joka hakkaa valtaosan random aleista.
Niukkuus tuo oluelle myös arvoa. Viinien suhteen on tieteellisesti todistettu, että kalliimpi viini maistuu paremmalta. En näe syytä, miksi tämä ei toimisi myös oluen kohdalla. Erikoiserät liikkuvat pienen volyymin vuoksi kovemmilla hinnoilla, jolloin myös juomalta odottaa enemmän. Silti juoman erikoisominaisuus kilpailijoihinsa verrattuna saattaa olla vain ja ainoastaan heikompi saatavuus. Ihminen ei ole kovin fiksu.
Top-listojen valheet
Asiaa voi tarkastella avaamalla vaikkapa Ratebeerin ja Untappdin top-listoja. Suurin osa listan oluista ei löydy lähikuppilan hanavalikoimasta, vaikka varmasti suurin osa on ainakin nimen osalta alan harrastajille tuttuja.
Mielenkiintoisin esimerkki aiheesta on listojen kärkipäässä roikkuva Westvleterin 12. Uskon, että tämän blogin lukijoille ei tarvitse kertoa enempää kyseisen oluen vaikean saatavuuden syistä. Myös tämän ”harvinaisuuden” taianomaisuus on osittain karissut oluen saatavuuden helpottuessa. Itse ostin ensimmäisen Westvleterin puolalaisen pikkukaupungin syrjäkujan olutpuodista. Jos olisin hakenut oluen omin kätösin luostarista ja tietäisin, että en tule sitä muuten saamaan, arvostukseni olutta kohtaan olisi ollut varmasti erilainen. Nyt olut meni kivana sipsien kaverina samalla kun katsoin Vain elämää – koska huomennahan voisin hakea toisen.
Westvleterenillä on asian suhteen tehty myös ihmiskoe, kun vuoden 2017 Craft Beer Tallinn -tapahtumassa Lehe tarjoili olutta omanaan paljastamatta oluen alkuperää. Ihmiskokeesta voit käytä lukemassa vaikka Olutkoiran blogista.
Saatavuuden yhteydestä hypeen löytyy myös kotoinen esimerkki. Koffin mainio Porter on ollut yksi tämän maan aliarvostetuimpia oluita. Olutbuumin myötä myös tämä klassikko on saanut hiukan ansaitsemaansa arvostusta, mutta olut on edelleen saatavuutensa vanki. Se on olut, jonka ainoa vika on sen helppo saatavuus.
Koffin Porteria saa joka Alkosta, ja se on suhteellisen edullista. Varsinkin oman olutkuplani ulkopuolella minua ei oteta tosissaan, kun kehun kyseistä olutta. Ja täytyy myöntää, että en ole itsekään hetkeen sitä ostanut. Olisi mielenkiintoista tietää, onko Ruotsissa käynyt Omnipollon Noa Pecan Mudcake Stoutille samalla tavalla.
Olut on elämysshoppailua
Kun kysymystä saatavuuden vaikutuksesta oluen makuun ja arvostukseen makustelee enemmän, paljastuu ajatusleikin takaa vanha totuus – olutharrastuksessa ei ole kyse oluen mausta.
Olut on harrastuksena elämysshoppailua. Harrastajat, minä mukaan lukien, kertovat usein haluavansa määrän sijasta laatua. Tässä on usein totuuden siemen, mutta tehdään ensin pieni ajatuskoe.
Ajatellaan, että sinulle ilmestyy lampun henki, joka toteuttaa yhden toiveen. Olutihmisenä toivot tietysti loputtomasti juuri sinun suuhusi maailman parasta olutta. Henki napsauttaa sormiaan ja silmiesi eteen ilmestyy 100 koria maailman parasta olutta. Lopettaisitko uusien oluiden maistelun? Minä en.
Oluenmaistelussa ei ole kyse oluen mausta tai halusta löytää mahdollisimman hyvä olut. Kyse on elämyksien metsästämisestä. Elämyksiin me tarvitsemme erilaisia ärsykkeitä. Juuri tätä ärsykkeiden erilaisuuden vaatimusta koettavat nykyiset hipsteripanimot tyydyttää, ja samalla viedä meidän rahat.
Eikä tässä tarvitse nähdä mitään väärää.