Kirjoituksia olutkellarista

Kun joululoman lopussa palasin takaisin Ouluun ja vein Haaparannasta noudetut mutta jouluna maistamatta jääneet oluet kellariin, laskeskelin, että kellarissani on 7 Systembolaget-pahvilaatikollista olutta ja että yhteen laatikkoon mahtuu pieniä pulloja ja tölkkejä parhaimmillaan kolmisenkymmentä. Vaikka isot pullot luonnollisesti vievät enemmän tilaa, on turvallista olettaa, että olutta on jemmassa vähintään 150 pulloa tai tölkkiä.

Mitä nämä oluet sitten ovat? Suurin osa kellarin olutlaatikoista on täyttynyt, kun olen ostanut reilun satsin olutta nettikaupoista tai Systembolagetista ja ajatellut, että ensin pitää juoda oluet, jotka ovat parhaimmillaan tuoreena. Tällä tyylillä jäljelle jää aina muutama imperial stout, barley wine tai lambic, joiden kanssa ei ole tarvetta kiirehtiä. Näin pääsee käymään, kun nettikauppojen valikoimien selaaminen, oluiden tilaaminen ja muu vastaava toiminta on kivaa, mutta alkoholin ylenpalttinen juominen on sekä epäterveellistä että vaikea yhdistää päivätöihin ja harrastuksiin. Osa oluista tulee kuitenkin maistelluksi jo lähitulevaisuudessa, ja ne ovat kellarissa vain siksi, että jääkaapin tilavuus on rajallinen.

Näiden lisäksi kellarissa reilu viitisenkymmentä olutta, jotka ovat siellä ihan tarkoituksella. Aloin aikoinani, oluista päätellen vuonna 2016, ostaa useampia kappaleita sellaisia oluita, jotka eivät ole tavattoman arvokkaita mutta joiden kerrotaan kestävän aikaa ja kehittyvän ajan kuluessa. Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirja toimi lisäinspiraationa hieman myöhemmin. Tällaisia aikaa kestäviä tai jopa paranevia oluita kellarissani ovat esimerkiksi Samichlaus Classic, Thomas Hardy’s Ale, Sierra Nevadan Big Foot ja Carnegie Porter. Näistä kaikista olen myös pyrkinyt ostamaan useita eri vuosikertoja, jos niitä on sattunut kohdalle. En silti ole jaksanut nähdä asian eteen erityisen suurta vaivaa, sillä esimerkiksi varsin laajasti saatavilla olevasta Sierra Nevadan Big Footista näyttää jostakin syystä puuttuvan 2020-vuosikerta.

Lisäksi kellarissa on myös Orvalia, Rochefortin kymppiä ja muita vastaavia huippuoluita jotka eivät varsinkaan maailmalla maksa juuri mitään, mutta joissa ikääntyminen muuttaa olutta kiinnostavasti (Orval) tai tekee täydellisestä vielä parempaa, kuten noin neljä vuotta ikää Rochefortille. Kellarissa on myös paikallisten panimoiden vahvoja oluita, esimerkiksi Sonnisaaren Nallikaribua ja Maistilan Bulia, ihan vain siksi, että pääsen maistamaan, mitä parista muutamaan vuoteen oluelle tekee. Esimerkiksi Sonnisaaren taannoiselle Horros barley winelle pari vuotta ikää sopi oikein hyvin ja olut oli Untappd-merkintöjeni mukaan pehmeää, täyteläistä, tasapainoista ja kypsän hedelmäistä.

Kellaroinnilla tavoittelen ensisijaisesti sitä, että tiukimmat kulmat ja terävimmät särmät hiukan tasoittuisivat, jos sellaisia on tuoreessa oluessa ollut. Kivaa olisi myös, jos kypsyttely toisi olueen uusia sävyjä, esimerkiksi sherryisyyttä tai tupakkaa. Ja onhan se mukavaa, että käsillä on monenlaisia laatuoluita, joista voi maistella sitä, mitä mieli tekee.

Toistaiseksi eteeni ei ole tullut olutta, joka olisi kellarissa mennyt pilalle, mutta kypsyttely ei tietenkään ole automaattinen tie onneen. Esimerkiksi Vintage Beerissä kypsyttelypotentiaaliltaan kehuttu Brookylnin Black Chocolate Stout oli mielestäni tuoreena ja vielä vuoden ikäisenä selvästi parempaa kuin kolmivuotiaana.

Lopuksi sananen olosuhteista. Säilytän oluita pahvilaatikoissa ihan tavallisessa kellarikomerossa, eikä minulla ole suunnitelmissa oluthyllyjen nikkaroiminen tai olutkaappien ostaminen – mihinpä ne kerrostaloasunnossa mahtuisivat. Mielestäni tärkeintä ja jokseenkin riittävää on, että tila on pimeä ja viileä. Pientä harmitusta aiheuttaa se, että talvella oluet tulevat suoraan kellarista hieman kylmempänä kuin kesäisin, mutta tämän kanssa olen pystynyt elämään.

Jarmo

Leave a Reply